Äitini opetti minut siivoamaan kerran viikossa. Siivoamista motivoi viikkoraha, joka ainakin alkuun taisi olla viisi markkaa eli vajaa euro nykyrahaa. Myöhemmin viikkoraha nousi ja aikuisiän korvilla sain alkaa maksaa elimisestäni. Tarkkaa summaa en muista, mitä maksoin, olisikohan ollut 500 markkaa eli noin 75 euroa kuussa. Tuon päälle sain siivota itse, tuolla maksoin äidilleni kuukausittaisen elämiseni. Myöhemmin äitini on kyllä maksanut moninkertaisesti nuo tuolloin maksamani summat takaisin, mutta mielenkiintoinen lähtökohta.

Vuokranmaksu äidilleni ja siihen päälle asunnon siivoaminen hampaita kiristellen söivät lievästi sekä siivousmotivaatiotani että haluani asua äitini kanssa. Riitaisan vaiheen jälkeen halusin muuttaa omilleni. Edessä oli asunnonetsintä ja ensimmäiseen omaan asuntoon muuttaminen.

Ihmeen kaupalla onnistuin pitämään siivoamisrytmini melko säännöllisenä. Siivosin ainakin kerran parissa viikossa, vaikka vuodevaatteiden kanssa saattoi joskus venähtää pidemmäksi. Pölyjä pyyhin ahkerasti, koska minulle oli jo nuorena diagnosoitu (huone)pöly(punkki)allergia. Niinpä itseäni ajatellen yritin pitää tietyn rytmin siivoamisissa.

Seuraavan noin kuuden, seitsemän vuoden aikana tuli vaiheita, jolloin siivoamisrytmi hieman katosi. Silti asuntoni siisteys oli minulle tärkeä osa miellyttävää elämistä. Kun luonani kävi suhteellisen säännöllisesti ihmisiä kylässä, senkin vuoksi oli mukavampaa pitää edes jonkinlaista siisteyttä yllä. Kukaan muu ei asuntoni siisteydestä moittinut kuin äitini, joka välillä tupatarkastuksia tehdessään kokeili sormillaan tasojen ja ovenkarmien päällisiä. Pölyä, tuota tuhoisaa ainetta löytyi joka saakelin paikasta, mistä nyt oli saattanut unohtaa hetkellisesti pyyhkiä. Äitini tupatarkastusten alettua nyppiä, en enää päästänyt häntä asuntooni aivan yhtä herkästi. En ainakaan ennen kuin olin siivonnut kunnolla.

Pidin vuokra-asuntoni vielä sen vuoden, puolitoista, jotka vietin ensin Keski-Suomessa sisäoppilaitoksessa ja vielä myöhemmin Turun seudulla koulun asuntolassa. Siivoamistahtini oli kohtuullinen. Tietysti kun en välttämättä omassa asunnossani käynyt kuin kerran kahdessa viikossa kääntymässä, pesemässä vaatteita ja tankkaamassa reppuuni tarvitsemaani tavaraa, siivoustahti saattoi hieman hiipua. Sisäoppilaitoksessa oman huoneen siisteydestä jokainen piti tahollaan huolta ja kun meitä asui samassa huoneessa kaksi, edelleen tuo sosiaalinen ulottuvuus toimi siivoamiseen pakottavana tekijänä.

Kun vihdoin muutin pois ensimmäisestä asunnostani, siivoustahti alkoi lievästi yskähdellä. Ensimmäinen asuntoni oli kaupungin keskustassa sijainneen vanhan kerrostalon yksiö, jonka seinät olivat paperia. Lattioilla vilisi sokeritoukkia ja kraanavettä juodessa se maistui pahalle, metalliselle tai jopa ruosteiselle. Oli sisäinen pakko pitää jonkinlaista siisteyttä yllä, että pääsi eroon sokeritoukista, jotka eivät kuitenkaan tajunneet poistua millään. Lattioiden imuroiminen ja luuttaaminen kuitenkin riittivät, koska toukahtan vilisivät lattioilla.

Muutin vuoden päästä seuraavaan, isoimpaan asuntoon, missä olen koskaan yksin asunut. Siellä pienet villakoirat ja pölyt eivät näkyneet missään. Siivoamistahti yskähteli pahasti ja saatoin kerran kuukaudessa hieman käydä nurkkiä läpi. Kuukaudessa ehti jo hieman tulla pölyä televisioruuduille ja pinnoille, joten pölyjä pyyhin useammin.

Avoliittoaika oli kerrassaan ihanaa. Siivoamisen saattoi jakaa, vaikka vastuu pääsääntöisesti siirtyi minulle. Napisin puolisolleni hänen vaatekeoistaan, joita säännöllisin ajoin ilmeistyi sohvalle. Ne keräsivät oikein mukavasti pölyä ja edelleen vanhat allergiat mielessä katsoin tarpeekseni huomauttaa, ettei ole hyvä homma tämä. Pidin yllä kahden ihmisen talouden siisteyttä. Selkeä työnjako oli jotakuinkin sellainen, että puolisoni tiskaa, minä hoidan kaiken muun. Suhteen loppua kohden nämäkään säännöt eivät aivan pitäneet ja laiskistuin. Kuten taisi lopulta puolisoanikin alkaa ahdistaa ainainen tiskaaminen.

Eron jälkeen millään ei enää sinällään ollut väliä. Jäin asumaan meidän aiemmin yhteiseen asuntoomme ja kasasin laatikkokaupalla tavaraa muuttovalmiiksi. Laatikoita oli makuuhuoneessa ja keittiössä. Heitin osan tavaroista ahdistuksissani menemään, joten vapaata pinta-alaa oli riittämiin, vaikka sisäpeleihin. Siivoaminen oli kuitenkin pikemmin satunnaista kuin säännöllistä. Tiskata joutui suht säännöllisesti, että oli edes puhtaita astioita, joista saattoi nauttia ruokansa silloin, kun muisti niin tehdä. Aloinkin käydä ulkona syömässä, koska sillä tavalla säästin energiaani, jota olisi kulunut ruoanlaittoon ja tiskaamiseen.

Asunnostani tuli varastotila. Sellaistahan ei tarvitse niin usein siivotakaan. Varastossa nukkuminen vaan tahtoi olla ajoittain melko ikävää. Niinpä siirryin makuuhuoneesta välillä olohuoneeseen nukkumaan, koska saatoin jaksaa siivota olohuoneen, mutta makuuhuoneessa oli sängyn lisäksi vain kirjahylly ja ne muuttoa odotelleet pahvilaatikot. Oli mukavampaa siivota aina joskus ehtiessään olohuone ja nukkua sitten paremmin raikkaassa hengitysilmassa.

Muutin lopulta pois tuosta minulle liian isosta asunnosta. Seuraava asuntoni on ollut parikymmentä neliötä pienempi kuin edellinen, mutta tämä on hyvin nopeasti omaksunut edellisen asunnon luonteen. Kyseessä on yhdistetty toimisto- ja varastotila, jota ei nyt niin kauhean usein tarvitse siivoilla. Hittojako siivoamaankaan, kun vieraita käy kerran joulussa - siis kuukaudessa. Pölyjä en pahemmin muista siivoilla, vaan keskitän energiani pikemmin sanitettitilojen, vuodevaatteiden ja vaatteiden puhtauteen. Sen lisäksi imuroin ja tiskaan tavallisen epäsäännöllisesti.

Kaiken tämän oikeastaan mahdollistaa se, että vuosien kuluessa pölyallergiani on jossakin vaiheessa siedättynyt. Pölyisissä tiloissa olen viettänyt jo hyvän tovin, eikä allergisia reaktioita ole tullut. Se onkin mietityttänyt, miksi lapsena olin niin allerginen vähän kaikelle, mutta vanhemmiten en enää ole ollut. Ja miksi sillä on ollut niin valtava merkitys silloin, että vielä tänä päivänä äitini jaksaa muistuttaa minua allergioistani. Muista sitten siivota, pyyhkiä ovenkarmien päälliset ja lattialistat. En.

Ainoa syy siivota on edelleen sosiaalinen. Kun asuntooni on mahdollisesti tulossa vieraita, pyrin siivoamaan niin, että hengitysilma on jokseenkin raikas, eikä lattialla ole villakoirakasoja tai missään muualla valtavia paperikasoja, joita saan rakennettua helposti eri puolille asuntoa. Tiskatakin saatan muistaa. Ja aina siivotessani ja siivouksen jälkeen olen jollakin tavalla myös henkisesti puhtaampi. Jos ja kun muuten miettii enemmän tai vähemmän vaikeita tai raskaita asioita, tiskatessa kädet kuumassa vedessä keskittyy lähinnä ajatuksiin: "V***u, että vesi on kuumaa, pakkoko sitä nyt on tiskata."