Aina joskus kuvittelen olevani tasapainoinen ihminen. Sitten kun tunteet astuvat esiin, herätän itselleni kysymyksiä. Ihastuminen tai rakastuminen aiheuttaa hyvinkin nopeasti ns. mopon keulintaa, ja herään ihmettelemään sitä, mikä vei pidon renkaiden alta. Tasapainoisuuteni on selvästi omaa mielikuvitukseni tuotetta, mutta samalla tarkastelen ilmiötä osittain hieman ulkopuolisena, suu auki ja ihmeissäni. Kuka olitkaan sinä, joka itseäsi tasapainoiseksi moitit?

Suurimmat ongelmat minulla näyttää olla sellaisissa tilanteissa, joissa äkkiarvaamatta minulle tulee hyvä olo. Kun ihastun. Sen myötä seuraa välitön tunne siitä, että tuoli allani keinuu, koko maailma sheikkaa. Pyrin pääsemään tunteideni herraksi ja usein ainoa tapa tehdä se, on unohtaa tuoli ja maailma sekä keskittyä vain ja ainoastaan itseeni. Se on valitettavaa, sillä joskus minun pitäisi uskaltaa kaiken allani kadota ja luottaa tunteeseen. Valitettavasti vain en ole tunteineni yksin maailmassa, vaan tarvitaan myös niitä ihmisiä, jotka sekä vastaanottavat että palauttavat tunteeni. Sillä jos tunteeni eivät saa minkäänlaista vastinetta, voisin yhtä hyvin tuntea rakkautta seinää kohtaan. Siinä sitä olisi kummasteltavaa, mutta toisaalta se vasta olisi tunteiden haaskuuta.

Tasapainon voi kuvitella löytyvän itsestään, mutta monille tasapaino tarkoittaa sen löytämistä suhteesta. Epäilen syvästi koko tasapainon olemassaoloa. On vain ääripäät, joiden välimaastossa ihmiset pyrkivät elämään ilman sen suurempia pohdintoja. Jos ensimmäinen osapuolista käykin baarissa "tasapainottamassa" itseään säännöllisen epäsäännöllisesti tai huomattavasti useammin, toisen osapuolista on "tasapainotettava" omaa elämäänsä jollakin muulla tavalla. Lopulta millainen tasapaino siitä syntyy, että molemmat muuttavat omaa toimintaansa, jos suhteessa kaikki ei ole kohdallaan tai itse ei kykene oikein kohtaamaan parisuhde- tai perhetodellisuutta?

Tasapainoilu tapahtuu automaattisesti. Kun toinen osapuoli kävelee lankun toiseen päähän, toinen ei välttämättä halua lankun katkeavan tai päätyvät suorinta tietä maakosketukseen. Seuraa väistämätön, ikään kuin pakoton liike, jotta tasapaino saadaan jollakin tavalla säilytettyä, eikä näitä liikkeitä sen kummemmin analysoida. Välttämättä niistä ei edes puhuta. Tunteiden risteillessä ihminen tekee väistämättä lukuisia liikkeitä, sillä tunteilla näyttää olevan ihmistä aktivoiva vaikutus. Tunteista seuraa inhimillistä toimintaa.

Seuraan lähietäisyydeltä nykyään baarielämää. Seuraan vakioasiakkaita, jotka saapuvat baariin aina yhdelle tai kahdelle, päätyen lopulta istumaan baaritiskillä koko loppuillan tai aina siihen pisteeseen asti, että heidät on kannettava ulos. Asiakkaina on niin sinkkuja kuin parisuhteessa eläviä, jotka tekevät kyllä tiettäväksi ajan kuluessa, että mikä heidän sosiaalinen statuksensa on. Yksillä on lapsia, toisilla ei, toisten vaimot nalkuttavat kun toisten kanssa vain on vaikea olla. Yksinelävillä yksinäisyyden tunne omassa kodissa on niin painostava, että on parempi saapua vaikka baariin, jossa on baarimikko juttukaverina. Parisuhteessa puolestaan tunne voi olla yhtä painostava, mutta todennäköisesti eri syistä. Yksinäisyyttä tuskin ei aivan samalla tavalla tunneta, mutta jokin ajaa vakioasiakkaina olevat miehet tuopin tai viinilasin ääreen. He kaipaavat muuta juttuseuraa.

Jos tämä käyttäytyminen on tasapainon hakemista, tasapainottelua, kuten tunteiden aiheuttama toiminta on, missä tasapaino on tarkkaan ottaen havaittavissa? Tätä jäin miettimään astuttuani omine tunteineni baariin. Lopulta havaitsin sen, että toki minäkin pystyn unohtamaan muussa seurassa tunteeni. Pystyn unohtamaan ne myös keskittyessäni muihin askareisiini, kuten opintoihini, siivoamisen, kylmässä syysilmassa kävelemiseen tai tehdessäni lähes mitä tahansa muuta askaretta. Mutta tunteiden olemassaoloa en pysty itseltäni kieltämään, enkä sitä kautta enää näytä pystyvän kieltämään sitäkään, että tunteiden kanssa tasapainottelu käy työstä. Monet ihmiset eivät tunnista tunteitaan samalla tavalla kuin minä, eivätkä pyri jäsentämään niitä. Unohdus on ennenkin ollut toimiva toimintamalli, eikä vain minun kohdallani. Tietoisuus tunteistani tekee olemisestani kivuliasta ja ainoa tapa löytää tasapaino olisi unohtaa tunteideni kohde. Otaksun sen olevan jokseenkin yhtä helppoa kuin baarin vakioasiakkaalle baarin olemassaolon unohtaminen. Kenties sen olemassaolon voi kieltää, mutta ei se unohdu. Ja kieltäminenkin vaatisi melkoista muutosta elämään ja tasapainon etsimistä muualta, kenties baarin vakioasiakas alkaisi löytyä kirkosta ja taas minä tunteineni löytäisin itseni elämässä sitä samaa tasaisen varmaan elämää, mitä tähänkin asti.