Tunteeni ovat olleet nyt pinnassa toista kuukautta. Festivaalityö piti minut kiireisenä aina 11. päivään lokakuuta asti, jonka jälkeen hiljalleen minulle alkoi tulla yhä enemmän aikaa itselleni, opinnoille ja asioiden mietttimiselle. Ihastuminen avasi tunnelukot ja tunteideni avautuminen avasi eteeni ahdistukseni, joka liittyy voimakkaasti epätietoisuuteen siitä, mitä tuleva tulee pitämään sisällään. Lopulta kuitenkin erinäiset keskustelut avasivat yhä syvemmällä olleita, itseltäni pitkälle tiedostamattomia syitä ja seurauksia omassa käyttäytymisessäni. Ahdistukseni nosti pintaan yksi henkilö, jolle olen vilpittömästi kiitollinen siitä, että hän on ollut suhteeni suora ja rehellinen. Mutta lopulta ahdistukseni ja sen purkaminen alkoi kohdistua aina vain suoremmin häneen.

Mitä pidemmälle juttu eteni, sitä syvemmälle jäin vanhoihin toimintamalleihin. Jumiuduin koneen ääreen odottamaan milloin voin jatkaa keskustelua hänen kanssaan. Jätin väliin muutamia jo arkipäiväisiäkin toimintojani, sysäsin syrjään kavereitani ja ystäviäni. Hän halusi viikonlopun tauon, mutta lopulta totesin, etten voi itsekään jatkaa samalla tavalla ja vaadin itselleni tauon. Reilun viikon tauon jälkeen tunsin edelleen ahdistusta, mutta ajattelin, että ehkä asiat ovat kohdallani paremmin.

Vain muutaman päivän juttelut ja ahdistus löi läpi sellaisella voimalla, jota en tällä hetkellä pysty enää hallitsemaan. Varoitin häntä jo ennen tauon lopettamista, että saatan painostaa juttuja siihen suuntaan, etteivät ne tule olemaan helppoja ja varoitin siitä, että saatan vetää ihmisiä mukaan omaan prosessiini.  Minun oli vaikea ymmärtää, miksi hän haluaisi olla osana sitä. Tauon loputtua tunteet ja aiemmin päässäni olleet asiat löivät välittömästi läpi. Kun hän kielsi lopulta puhumasta negatiivisista asioista, kuten ahdistuksesta, päivän verran saatoin helposti olla siitä puhumatta ja sitä käsittelemättä, mutta pinnan alla kaikki oli avoinna, tyhjää ja lohdutonta.

Turha minun on lopulta ahdistustani syyttää, koska minä kuitenkin olen ollut se, joka sysäsin lastin hänen päälleen - tai paremminkin ärsytin hänet jutuillani nopeasti pisteeseen, josta ei enää taida olla ulospääsyä. Kaikki purkautui mitättömässä puolessa tunnissa, jonka aikana halusin kenties vain hänen huomionsa. Syyttelin häntä "painavin" sanankääntein, koska tiesin hänen kiinnittävän huomionsa niihin. Lopulta söin hänen aikaansa ja aloin lastata uutta tunnepainoa niskaani. Koko tuon ajan kun heittelin syytöksiä tunsin oloni hyväksi, hyvällä itsetunnolla painoin menemään päin seinää. Tuo hyvä oloni muistuttaa minua jonkin verran kerrasta, jolloin keskustelin ensimmäisiä kertoja ex-puolisoni kanssa ahdistuslääkityksen alaisena. Kaikki oli samantekevää, helppoa ja vaivatonta, kunnes totesin, ettei hyvää seuraa.

Menin edelleen rauhallisessa mielentilassa nukkumaan, mutta aloin käsitellä tapahtunutta mielessäni. Sydämeni alkoi takoa rinnassani sellaisella voimalla, että nukkuminen oli vaikeaa. Noin viiden aikaan nukahdin. Mutta asiat vaivasivat. Olin ymmärtänyt omasta mielestäni huvittavan yhteyden käytökseeni siitä, että kun olin ihastunut, olin tullut mustasukkaiseksi. Valitettavasti kääntöpuoli on paljon rumempi. Se selvisi kun lueskelin aiemmin, vastaavissa tilanteissa tallentamiani tekstejä. Tekstit heijastelevat pelkojani, hallitsemattomia tunteita, joista käytän nimitystä ahdistus. Noiden tunteiden perimmäinen juuri on hylätyksitulemisen tai torjunnan pelko.

Nopeasti yhdistelin asioita toisiinsa. Jos hallitsematon pelko, tässä tapauksessa hylätyksitulemisen tai torjunnan pelko muuttuu mustasukkaisuudeksi, ihastuksestani johtuva ahdistus on samaa juurta. Tässä tapauksessa ihastus on toive mahdollisesta tulevaisuudesta. Niin kauan kuin toive on täyttymätön tai kysymys leijuu ilmassa, se on puhdasta epätietoisuutta, joka on omien kokemusteni mukaan kenties vielä ahdistavampi tunne kuin konsanaan hylätyksituleminen. Nyt vain olen löytänyt uudelleen tuon pelon, uuden tunteen eli mustasukkaisuuden, ja ahdistukseni on repinyt koko tunne-elämäni paljaaksi.

Perimmäinen syy tähän lienee se, että pelkoni on toistaiseksi muuttunut todeksi. Sain sitä mitä kenties alitajuisesti halusin, jotta saisin jonkinlaisen varmuuden ihastuksestani johtuvalle epätietoisuudelle. Vaadin nopeaa ratkaisua, koska tunteeni ovat olleet helvetinmoisessa sotkussa ja käymistilassa. Nyt minulla olisi käytännössä aikaa jälleen paneutua ja rauhoittua. Ahdistukseni kuitenkin lyö nyt ensimmäistä kertaa sitten eroni läpi sellaisella voimalla, että se lamauttaa. Pyrin olemaan lamautumatta, olen kokenut tämän ennenkin, mutta vointini on tällä hetkellä kohtuullisen herkkä.

Mietin nyt vaihtoehtojen välillä. Voin jatkaa kirjoittamista, joka ei välttämättä pidemmän päälle auta, jos ja kun en saa teksteihini minkäänlaista palautetta. Tai palaudun siihen kuvioon, jonka valitsin eron jälkeen: hakeudun ammattilaisen pakeille. Kolmas vaihtoehto on se, että puhun tunteistani ja ahdistuksestani edelleen ihmisille, joilla on vastaavia kokemuksia. Haluni ymmärtää ahdistustani on ollut siinä määrin pakottava, että tulisin edelleen kieltäytymään ahdistuslääkityksestä. Se todennäköisesti aiheuttaisi vain tietyn välinpitämättömän tunteen, mutta toisaalta, saattaisin lyhyen lääkityksen aikana oppia hallitsemaan ja käsittelemään tunteitani.

Vaihtoehtoja on useita, mutta tiedän valinnan odottavan. Haluan pitää itsestäni huolta, ja huomaan jättäneeni sittenkin monia asioita tunnepuolisesti puolitiehen. Tiedän, etten tule vapautumaan ahdistuksestani lopullisesti, mutta minun tulisi hiljalleen oppia hallitsemaan käyttäytymistäni. Kuitenkin se, miten käyttäydyn on vastuullani, ja pääsääntöisesti saan itse kärsiä sen seurauksista. Kuten niissä tapauksissa, joissa osoitan vailla järjenhiventä mieltäni ihastukselleni, joka ei edes kunnolla tunne minua - tai minä häntä.

Tiedän pysyväni jaloillani - tai vain hetkellisesti konttaavassa asennossa - vaikka tällä hetkellä lähes jokaiseen kehoni soluun sattuu. Pyrin pysymään liikkeellä, koska tiedän, että ahdistuksen lamautuessa saatan masentua. Sitä en halua, enkä pidä itseäni masentuvana luonteena. Siitä huolimatta olen omasta puolestani surullinen ja pahoillani, etten edelleenkään osaa kontrolloida tunteitani ja tekojani. Täydellinen välinpitämättömyys taas yleensä johtaa vielä traagisempiin seurauksiin. Pyydän itseltäni anteeksi sitä, etten ole valmis. Pyydän ihastuksiltani ja kanssaihmisiltäni anteeksi samaa asiaa. Samanaikaisesti voisin kiittää itseäni siitä, miten pitkälle olen päässyt, ja toivoa, että muutkin jaksavat. Tämä hetki on piinallista tuskaa. Tulevaisuus on edelleen valoisa ja tiedän ajan parantavan haavoja.