Viestinnän tutkijoissa on niitä, joiden kiinnostus viestintään on syntynyt heidän syntyperäisistä sairauksistaan, aivan konkreettisista vaikeuksista viestinnässä. Valmiudet viestiä on yksilöllisiä. Vaikkei meistä useimmilla ole esimerkiksi kitalakihalkiota, joka vaikeuttaisi puhumistamme ja kuuntelijan ymmärrystä, me olemme kasvaneet erilaisia ympäristöissä ja nuo ympäristöt ovat tehneet meistä eri tavoin sosiaalisia olentoja.

Oma kiinnostukseni viestintään ja yleensä kommunikaatioon syntyy juuri sosiaalipsykologisista lähtökohdista. Totuin jo lapsuudessani yksinoloon, enkä tarvinnut aina jotakuta katsomaan päälleni. Yksinolosta tuli eräänlainen elämäni standardi. Tämän lisäksi läheisteni alkoholinkäyttö sai minut lopulta kieltäytymään kaikenlaisesta ”hauskanpidosta” ja alkoholista. Kun muut ikäiseni teini-iässä lähtivät ilta- tai viikonloppurientoihin, katsoin parhaaksi sulkeutua kotiini television, radion ja erilaisten kirjoitusvälineiden pariin. Näiden kyky valmentaa ihmisestä sosiaalisesta lahjakasta tai ylipäätään sosiaalista ihmistä on rajallinen.

Yksinolon ollessa standardi, muiden ihmisten läsnäoloa ei tarvita. Muiden ihmisten läsnäolo on kuitenkin tarpeellista jo yksistään siitä syystä, että yksilö oppii heijastamaan omaa itseään muista ihmisistä. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kun me ihmiset muovaamme minäkuvaamme tai interaktionistisen teorian ja erityisesti George Herbert Meadin mukaan, koko identiteettimme rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Näin ollen ihmisen minuus jää kehittymättömäksi, kun hän on vailla sosiaalisia kontakteja tai niitä on hyvin vähän.

Lienee hyvinkin helposti ymmärrettävissä esimerkiksi se, että jos ihminen viettää paljon aikaa omissa oloissaan, kenties vain itsekseen höpöttäen, hän ei opi tuntemaan ns. sosiaalisia pelisääntöjä. Hän saattaa töksäytellä asioita tai käyttäytyä tavalla, joka voi vaikuttaa hieman oudolta. Tämä outous sinällään voi johtua siitä, että sosiaalisessa piirissä ihmiset eivät ole tottuneet näkemään tietynlaista käyttäytymistä. Mutta yhtä paljon siitä, että sosiaalisia pelisääntöjä osaamaton vaikuttaa vain sosiaaliseen miljööseen sopimattomalta.

Teini-ikää ja fiktiota

Elämässäni eristäytymisellä muista on ollut seurauksensa. Lähtökohtaisesti vetäytymiseni johti mm. siihen, että minusta tuli helppo kohde ikäisilleni, jotka eivät täysin ymmärtäneet käyttäytymistäni. Koulukiusaaminen alkoi kun olin seitsemännellä luokalla. Tähän aikaan juuri muut ikäiseni alkoivat kulkea omissa porukoissaan, käydä diskoissa ja käyttää alkoholia. Koulukiusattuna minun olisi kenties oman kehitykseni kannalta pitänyt mennä mukaan karkeloihin välittämättä muista ja heidän mielipiteistään, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Jäin samalla ulkopuolelle monista muista sosiaalisesti tärkeistä asioista. Teini-iässä erityisesti länsimaalaiset ihmiset alkavat solmia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen (jos eivät omaansa). Kohdallani se oli täysin mahdoton ajatus tuossa vaiheessa, koska kaveripiirini oli suppea ja koostui vain ja ainoastaan pojista. Tytöt olivat minulle avaruusolentoja, käsittämättömiä ja etäisiä, siitäkin huolimatta, että vanhempieni avioeron jälkeen äitini otti pääasiallisen kasvatusvastuun. Isäni oli edelleen kuvioissa, mutta hänen antamansa valmiudet esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa olivat kohdallani täysin käyttökelvottomia. Hänen antamansa miehen malli oli jotakin aivan muuta, kuin millaiseksi esimerkiksi hyvän miehen halusin mielessäni ajatella.

Sen sijaan, että sosiaalisissa suhteissa olisin harjoitellut hyvän miehen mallia tai edes jotakin siitä oppinut, kehitin teini-iässä aloittamieni leikkien ohessa rakentaa tarinaa miehestä, jollaista saatoin ihailla, jollaiseksi halusin. Sosiaaliset suhteet toki vaikuttivat esimerkiksi siihen, mistä tuo mielikuva hyvästä miehestä tuli. Sen sijaan koko malli syntyi yksin ollessa, ilman sosiaalista vuorovaikutusta ja mahdollista peilauskohdetta. Tällä tarkoitan sitä, että miehen malli, jota rakensin itselleni oli mielikuvitusta.

Mielikuvituksessa eläminen muuttui ajan mittaan hyvinkin oleelliseksi osaksi elämääni. Sosiaalisten suhteiden jäätyä torsoiksi tai lähinnä täysin kehittymättömiksi, kävin suhteisiin mielikuvituksessa. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, millaista parisuhteessa olisi olla ja millä tavalla toimia, joten saatoin hyvin esimerkiksi 18 vuotta täytettyäni ajatella haluavani parisuhteeseen ja lapsia. Vaikea tuohon aikaan oli toteuttaa kumpaakaan: minulla ei ollut ainoatakaan naispuolista ystävää tai edes tuttua, ja ilman sellaista, on kohtuullisen haastavaa kuvitella toteuttavansa lastentekoprojekteja.

Miestenkoulusta virtuaalikoukkuun

Sosiaaliset taitoni eivät kehittyneet juurikaan tästä edes armeijaan mentyäni. Olin edelleen hyvin miesvaltaisessa porukassa, jossa ”miehet” tuntuivat kukin tahoillaan touhuavan ties mitä. Heidän sosiaalinen verkostonsa oli laajempi kuin minun, mutta samalla he ottivat kaikki sosiaaliset konfliktit huomattavasti raskaammin kuin minä. Olin alkanut tottua jo siihen, että ihmiset pettävät, valehtelevat, käyttävät henkisesti (jos eivät fyysisesti) hyväksi, solvaavat ja sanovat mitä sylki suuhun tuo. Koin toki nuo sanat raskaaksi, mutta olin sosiaalisesti valmistautunut tuohon kaikkeen, enkä oikeastaan mihinkään positiiviseen palautteeseen.

Internet on sosiaalisen verkoston kehittämisen kannalta monille nykysuomalaisille - ja länsimaalaiselle muutenkin - tärkeä kapistus. Omalla kohdallani tuo harrastus alkoi armeijasta päästyäni. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni vuorovaikutukseen naisten kanssa. Saatoin kysyä heiltä anonyyminä lähes kaikkea mieltäni painavaa tai painanutta naisista, naiseudesta, miehistä ja miehuudesta, sellaisena kuin he nämä asiat kokivat. Sosiaaliset taitoni alkoivat kehittyä, mutta samalla päädyin kenties sosiaalisesti arveluttavaan, psyykkisesti koukuttavaan ja kenties vaikeasti hahmotettavaan kierteeseen.

Naiset olivat nyt ulottuvillani. He olivat kuitenkin sitä lähinnä niminä ruudulla, kasvottomina olentoina, jotka saattoivat kokea minut kukin tavallaan, kuten minä koin heidät kunkin tavallaan. Keskusteluyhteys kuitenkin johti nopeasti omien rajojeni etsintään. Yksi rajoistani löytyi jo aivan alkumetreillä, kun ihastuin käytännössä kaikkiin naisiin, jotka tulivat puheilleni, halusivat keskustella kanssani. Muistelen hämärästi olleeni ihastunut ainakin yli viiteen naiseen samanaikaisesti, ja lähimpänä heistä asunut asui naapurimaassa eli Ruotsissa, kun taas kaukaisin asui Yhdysvaltojen sisäosissa tai länsirannikolla. Toinen rajojenkoettelu puolestaan alkoi virittyä, koska olin seksuaalisesti aivan yhtä kehittymätön kuin olin sosiaalisesti. Kun vihdoin olin saanut sosiaalisen yhteyden toimimaan, pian aukesivat myös yhteydet seksuaalisuuteen. Seuraus oli kannaltani toisaalta hyvä, toisaalta vähintään arveluttava. Saatoin keskustella useiden naisten kanssa samanaikaisesti, kysellä heiltä heidän seksuaalisia mieltymyksiään, johdattaa heidän virtuaali-seksuaaliseen kanssakäymiseen ja samalla kokea olevani itse osana tuota kokemusta.

Päädyin tilanteeseen, jossa käytin pahimmillaan internetiä keskiarvolta 16 tuntia päivässä, vain sosiaaliseen kanssakäymiseen. Etsin näistä sosiaalisista suhteista pikemmin seksuaalista yhteyttä kuin sosiaalista, ymmärtävää ja keskustelevaa. Seksuaalisen yhteyden löydyttyä, saatoin kokea jollakin tavalla sopivammaksi tutustua toiseen ihmisenä. Jos olisin ollut sosiaalisesti valmentautuneempi ja ulospäinsuuntautuneempi, tämä käyttäytymismalli olisi todennäköisesti johtanut vuosien varrella kenties satoihin yhden illan suhteisiin. Kun näin ei tapahtunut, minusta kasvoi todellisen sosiaalisen ringin ulkopuolella, virtuaalisessa eräänlainen seksuaalinen saalistaja (sexual predator).

Parisuhdeloton oikeat numerot ovat...

Saalistukseni tuloksena syntyi kuitenkin myös parisuhteita. Näistä ensimmäinen syntyi puolalaiseen kansainvälisen kauppaoikeuden opiskelijaan. Hänen kanssaan voisin kuitenkin sanoa ensimmäisen kerran kyenneeni avautumaan henkilöhistoriastani ja tunteistani. Meidän ensimmäinen kohtaamisemme oli lisäksi luonteeltaan melko erilainen kuin monet muut kohtaamiseni tuolla virtuaalisella hiekkalaatikolla. Me olimme kiinnostuneita toisistamme ihmisinä ja keskustelimme mm. uskonnosta, politiikasta, todellisista unelmistamme ja elämänkokemuksistamme. Tapasimme Suomessa ja kaikki oli niin kuin keskustellessamme. Vietimme lyhyen ajan eräänlaisena kesäperheenä, jonka aikana saatoin kokea ensimmäiset todelliset läheisyyden kokemukseni. Tuolloin jouduin myös ensimmäistä kertaa koettelemaan oman ajattelutapani rajoja, kun tuo voimakastahtoinen nuori nainen asetti minun piinapenkkiin.

Ero oli kuitenkin väistämätön pitkän välimatkan vuoksi. Ehkä se olisi aikanaan johtunut arvomaailmojemme erilaisuudesta ja vielä useammin siitä, etten lopulta ollut henkisesti kovin valmis vakavaan parisuhteeseen. Osoituksena tästä hakeuduin hyvin nopeasti uusiin suhteisiin, kun olin saanut vihdoin, mitä kenties olin koko nuoren ikäni toivonut. Oli saatava lisää. Olin oppinut virtuaalisen pelin säännöt, jossa tiettyihin ihmisiin saattoi vaikuttaa haluamallaan tavalla. Seuraavasta suhteesta tuli selvästi enemmän seksipainotteisempi, ja se oli selvästi jonkinlaista hoitoa ensimmäiselle, nopeasti päättyneelle ”suhteelleni”. Tässä tapauksessa viimeistään alkoi heijastua kykenemättömyyteni todelliseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja tunteista puhumiseen. Kun vihdoin tilanne kävi kohdallani henkisesti ja tunnepuolisesti raskaaksi, katsoin parhaaksi päättää suhteen syitä sen enempää selittämättä.

Nämä kokemukset olivat opettaneet minulle ainakin jotakin. Jos ei mitään muuta niin sen, ettei suhteeseen pidä rynnätä kaikki raajat ojossa, eikä varsinkaan lieventääkseen edellisen suhteen jättämää tyhjyyttä tai kipuja. Tämän jälkeen onnistuin olemaan vuosikausia kohtuullisen pienellä liekillä, mitä tuli tarpeisiin solmia oikeita sosiaalisia suhteita. Sen sijaan virtuaalinen pelini jatkui entisellään. Tarpeeni sosiaaliseen kanssakäymiseen oli edelleen nähtävissä siinä, miten käytin internetiä polkuna siihen. Toisaalta aloin vihdoin tutustua myös perheen ulkopuolisiin ihmisiin, niin miehiin kuin naisiin, ja todellinen sosiaalinen piirini alkoi kasvaa.

Sosiaalisen erakon kipupisteitä

Käyttäytymiseni sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oli siitä huolimatta poikkeavaa. Saatoin alkaa höpöttää asioita, joista kukaan ei kovin kummoisesti ymmärtänyt. Olin kuitenkin ajatteleva ja tarkkailin kenties yhä paremmin muiden ihmisten reaktioita. Saatoin kenties joskus loukkaantua muiden sanomisista, mutta yhtä nopeasti ymmärsin syyn olevan itsessäni. Vaikka tuttavapiiriini kuului nyt kenties jopa enemmän naisia kuin miehiä, seksuaaliset tarpeeni olivat täysin internetin varassa. Kasvoin eräällä tavalla korkoa todellisissa (perheen ulkopuolisissa) sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissa, joissa aloin olla yhä useammin se henkilö, jonka kanssa voi puhua lähestulkoon mistä tahansa ilman pelkoa tuomitsevasta asenteesta tai kritiikistä.

Tuomioon tai kritiikkiin minulla ei suuremmin ollut varaakaan. Peittelin edelleen niin historiaani kuin toimiani virtuaalisessa maailmassa. Tämä virtuaalisen maailman leikki koki seuraavan etapin, kun pitkästä aikaa kohtasin henkilön, josta olin kiinnostunut nimenomaan henkisellä tasolla. Hän oli kenties ensimmäinen ihminen, jonka kanssa en missään vaiheessa edes ottanut puheeksi seksiä. Ihastuin hänen tapaansa olla läsnä, kuunnella ja olimme yhteydessä myös netin ulkopuolella. Kaksi kenties hieman sosiaalisesti rajoittunutta olivat löytäneet toisensa, mutta tällä oli edelleen niin minun kuin hänen kannaltaan raskaat seuraukset. Noin puoli vuotta tunnettuamme hän lähetti sairaalasta tekstiviestin, jossa kertoi rakastavansa minua. Tämä oli kenties ensimmäinen kerta, kun minulle tunnustettiin rakkautta. Pian sairaalakäyntinsä ja tuon viestin jälkeen hän alkoi hitaasti loitontua minusta. Tarkkoja syitä minun on mahdotonta tietää. Uskoin hänen voivan hyvin omissa oloissaan ja minulle oli tärkeämpää, että hän saisi oman elämänsä kuntoon, ja mahdollisesti joskus tulevaisuudessa voisimme katsoa, olisiko välillämme mitään. Nuo toiveet hänen hyvinvoinnistaan tai meidän suhteemme kariutuivat, kun hänen siskonsa otti minuun tekstiviestitse yhteyttä ja kertoi isosiskonsa tehneen itsemurhan.

Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa koin henkisesti niin raskaan tilanteen, että se vaati myös ensimmäistä kertaa jotakin muuta kuin vain virtuaalisen verkoston. Toki internet oli ensimmäinen paikka, jossa toin tuolloiset tunteeni julki. Tunteideni julkituonti toi kenties ensimmäistä kertaa näkyviin sen, että ihmisillä on hyvin samankaltaisia kokemuksia ja sosiaalinen verkosto on yhdellä, jos toisella kapea. Tästä huolimatta otin yhteyttä myös todellisiin auttajiin, jotka saattoivat olla tukena. Silti internetin roolia tuon menetyksen käsittelemisessä on turha vähätellä. Kun purin tunteitani, opettelin hiljalleen puhumaan ääneen. Kenties sosiaaliset suhteet rakentuvat sittenkin jollekin muulle kuin ympäripyöreälle höpinälle, jonka tarkoituksena on ensisijaisesti muiden miellyttäminen tai mahdollisen seksikumppanin etsintä.

Tämän avautumisen tuloksena kohtasin tuolloin tulevan avopuolisoni. Vastaavanlaista tunnetta löytyi hyvin vähän. Me ikään kuin päädyimme yhteen erinäisten tapahtumien johdosta. Viime kädessä sen, että tapasimme yhteisen tuttavamme syntymäpäivillä ja kenties tuona päivänä me löysimme toisemme myös fyysisesti, vaikkemme niinkään seksuaalisesti. Tuo tapaaminen kuitenkin varmisti kohdallani sen, että tuosta tapaamisesta kasvaisi jotakin. Kun tuleva avopuolisoni kävi puolestaan luonani, kaikki oli käytännössä tulevaa, pidempää suhdetta varten rakennettu.

Parisuhteet koulivat ja kouluttavat. Omalla kohdallani tuo koulutus on ollut eräänlaista tukiopetusta, jossa sosiaaliset normit, konventiot ja käytännöt ovat olleet alusta lähtien eräällä tavalla työn alla. Olen joutunut kasaamaan käsitykseni ihmisistä ja ihmisten kanssa toimimisesta pitkälti kenties tuhansien internetissä käyttämieni keskustelutuntien pohjalta. Koska keskustelukumppanini olivat hyvin erilaisista kulttuureista ja taustoista, opin tuntemaan ja hiljalleen myös kunnioittamaan hyvin erilaisia ihmisiä.

Tästä huolimatta internet kasvatti minusta, omin sanoineni, sosiaalista erakkoa. Alun perin en ollut edes sosiaalinen, vaan pikemmin antisosiaalinen, eristäytyvä ja useimmiten kaikenlaisesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ulos jättäytynyt. Myöhemmin internet muutti tuota asetelmaa niin, että olin edelleen yksin, erakkona, mutta lukuisten ihmisten ja laajan sosiaalisen verkoston ympäröimänä. Tuo sosiaalinen verkosto ei siirtynyt käytäntöön eli tapasin hyvin harvoja internetissä tapaamiani ihmisiä. Tästä syystä todelliset sosiaaliset taitoni olivat edelleen kehittymättömiä. Olin yhdellä mittapuulla antisosiaalinen, oudosti käyttäytyvä ja ilmehtivä sekä omituisia ääniä päästelevä hörhö, kun taas toisella mittapuulla olin se ihminen, johon oli hyvin helppo tutustua, jonka kanssa oli helppo keskustella, jolle oli helppoa kertoa asioita, joista kenties ei muuten olisi tullut puhuttua.

Kasvun paikka ja miten sosiaaliset roolit alkavat muuttua

Koko sosiaalinen korttipakkani koki kovan takaiskun avoliitossani. Sosiaalinen rinkini oli todella ohut, ja se alkoi muodostui sellaisten ihmisten ympärille, jotka minä ja nyt tuleva entinen avopuolisoni tunsimme. Olin ollut mukana alusta lähtien internet-yhteisössä, johon kuului ateisteja. Kun avopuolisoni pakkasi kamansa ja lähti, päätin unohtaa kaikki internetissä luomani yhteydet, tuttavuudet ja kaveruudet, pois lukien ne, jotka olivat minulle oikeasti tärkeämpiä ja läheisempiä.

Eron jälkeen internetin rooli elämässäni muuttui hitaasti ja varmasti. Erakosta alkoi kasvaa sosiaalinen yksilö, joka luotti vähä kerrallaan enemmän omaan itseensä, eikä enää hakenut sosiaalista tukea tai hyväksyntää. Tämän myötä myös seksuaalinen metsästäjä vaikeni. Sosiaaliset kuin seksuaaliset tarpeet eivät ihmisestä poistu, mutta enää ne eivät olleet kohdallani riippuvaisia tekemisistäni virtuaalimaailmassa. Sosiaalisessa maailmassa taas alkoi hiljalleen vetää tyystin erilaiset asiat. Tämän seurauksena lopulta päädyin irtisanoutumaan entisestä elämästäni myös siinä, etten enää antaisi muiden määritellä paikkaani, vaan etsisin omaa tilaani. Tämä johti käytännössä siihen, että monien vuosien ja erilaisten elämänvaiheiden kautta hain yliopistoon opiskelemaan.

Yliopisto avautui alusta lähtien paikkana, jossa ihmiset kokeilevat ja etsivät sosiaalisia rajojaan. Nyt tilanne oli kuitenkin osaltani kääntynyt nurin niskoin. Minulla ei ollut enää mitään kokeiltavaa, aloin tuntea ja tunsin rajojani. Muiden ikäisteni kamppaillessa niin minäkuvansa kuin sosiaalisten suhteidensa kanssa, kohdalleni lankesi usein sosiaalisessa opettajan rooli. Tämän johdosta hiljalleen outo höpöttäjä minussa alkoi vaieta, vaikka se edelleen nostelee päätään aika ajoin. Olen erilaisissa sosiaalisissa suhteissa useimmiten tasapainoinen, mutta samanaikaisesti tiedän hyvin itsekin lähtökohtani ja sen, ettei ulosantini ole aina parasta mahdollista. Aloin kuitenkin asennoitua viestintään niin, että siinä on aina kehittämisen varaa. Ihmisessä itsessään on jatkuvasti ja aina kehitettävää.

Näiden kokemusten synteesi on lopulta muovannut minusta ihmisen, jolla ei ole sen enempää ongelmaa olla yksin kuin yhdessä. Mitään pakottavaa tarvetta sosiaaliseen kanssakäymiseen ei ole - sikäli kuin näkee tekstini todellisesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta riippumattomaksi. Samoin olen menettänyt pitkälti tarpeeni solmia minkäänlaisia romanttisia suhteita, vaikka niille avoin olenkin. En myöskään katso tarpeelliseksi enää solmia ainoatakaan puhtaasti internetissä toimivaa tuttavuutta, ystävyyttä tai vastaavaa. Elämässäni tärkeimmäksi on muodostunut sosiaalinen kanssakäyminen, jossa ihmiset kohtaavat toisensa kasvokkain ja voivat keskustella asioista ilman rajoja tai rajoituksia. Siitä huolimatta, havaitsen monien ihmisten nyt olevan kykenemättömiä tietynlaiseen keskusteluun tai vuoropuheluun. Joudun jarruttelemaan. Tuomitseminen tai korvien sulkeminen on onnistunut itseltänikin, nyt kohtaan tuon piirteen muissa ihmisissä itselleni erittäin tuttuna piirteenä.

Edelleen siis koen, että sosiaalisessa kanssakäymisessäni on parantamisen varaa. Voin sanoa käyttäytyväni hieman oudosti. Käytännössä kenties tämä outous on nähtävissä siinä, millaisista asioista alan puhua, koska sosiaaliset normit eivät ole koskaan suoranaisesti koskeneet minua. Olen todella huono ns. chit-chattaaja eli arkipäiväisistä, tavallisista asioista höpöttäjä. Viimeisenä esimerkkinäni tästä piirteestä otan tapaamisen erään naishenkilön kanssa. Olimme sopineet pienestä autoajelusta ja sosiaalisesta hetkestä. Pahaa aavistamatta hän tuli autooni ja huristelimme ympäri kaupunkia keskustellen. Sain johtaa puhetta, kuten sosiaalinen erakko johtaisi: keskustelu johti itsemurhiin ja insestiin. Tapaaminen johti lukemattomiin tapaamisiin, joita ei koskaan tullut.