Onko syytä syyttää ketään tai vaihtoehtoisesti pyytää keneltäkään koskaan anteeksi. Jos vanhoja viisauksia ja uskontojen merkkiteoksia on uskominen, anteeksianto (vastapuolella syytös) ja -pyyntö ovat äärimmäisen tärkeitä ihmisten kunnioittamisen kannalta. Mutta mistä me voimme jotain yksittäistä ihmistä syyttää ja milloin meidän tulisi osata pyytää anteeksi?

Olen itse lopettanut anteeksipyyntöjen odottamisen. Ihmisen voi olla todella vaikea ymmärtää omia rikoksiaan, jos hän ei pysty mitenkään asettumaan toisen ihmisen asemaan ja ymmärtämään, miksi hän on toiminut niin kuin on toiminut. Luonnollisesti ihmiset ovat erilaisia ja osa puolestaan odottaa anteeksipyyntöä pienemmästäkin loukkauksesta kun toinen taas ei pitäisi samaista 'loukkausta' loukkauksena. Näin olemme alati tilanteessa, jossa me emme välttämättä sen enempää ymmärrä milloin toisen olisi aika pyytää anteeksi ja milloin minun olisi aika pyytää anteeksi.

Anteeksianto ja -pyyntö eivät ole armahtavia asioita. Ne ovat myös hyvin tilanne- ja kulttuurisidonnaisia asioita. Itse olen menettänyt uskoni joihinkin sanoihin, joita hoetaan, koska se kuuluu jonain hetkenä asiaan. Silti saatan itse esimerkiksi sanan 'rakkaus' päästää huuliltani yhtä huomaamattomasti ja vaivihkaa. Mikä sanojen "minä rakastan sinua" merkitys on? Tai mikä on noiden sanojen tavoite? Onko niiden sanojen taustalla sama tavoite kuin anteeksipyynnön taustalla: hyväksy minut tällaisena kuin olen.

Meistä monilla on itsetunto-ongelmia. Me kaipaamme ihmistä lähellemme, kaipaamme tukea ja rakkautta. Pelkäämme lähimmäistemme menetystä ja toivomme, että meidän teoillamme olisi jonkinlainen positiivinen vaikutus ihmisiin, joista me välitämme tai joita voisimme sanoa rakastavamme. Voin myöntää, että joskus olen toistellut noita ihmeellisiä sanoja vain sen vuoksi, ettei toinen ihminen hermostuisi, lähtisi menemään, loukkaisi itseään jne. Toisaalta olen sanonut niitä sanoja siksi, että toinen ihminen huomaisi, miten herkkä ja pahoillani olen, miten paljon minä kaipaan toista ihmistä ja kuinka paljon haluan hänen hyväksyvän minut tällaisenaan. Silti ajansaatossa sanat eivät paina vaa'assa niin paljon kuin teot. Kaikki sanat ovat jääneet kaikumaan tyhjille seinille siinä vaiheessa kun joko minä tai se toinen on päättänyt lähteä. Mikä merkitys niillä sanoilla on silloin?

Meitä opetetaan pienestä pitäen pyytämään anteeksi ja kiittämään. Kiitos onkin toinen mielenkiintoinen sana, jota pitäisi miettiä historiasta käsin, jotta sen merkitys ymmärretään. Vuosituhansia sitten ja vielä tänä päivänä kiitos on esitetty jumalille. Sen tarkoituksena on kiittää meidän luojaamme, ylläpitäjäämme ja kaikkia muita meidän olemassaolostamme vastuussa olevia mm. ruoasta. Kristillisessä perinteessä kiitos on esitetty rukouksissa. Sen sijaan meidän maallisessa elämässämme kiitos esitetään jotakuinkin hölmöissä tilanteissa. Ehkä meidät on opetettu niin syvästi kiittämään esimerkiksi siitä, että meille pidetään ovea auki tai meille tarjotaan kupillinen kahvia, ettemme me osaa odottaa muuta. Lopulta pitää kuitenkin kysyä, mitä itse tekisin tai odottaisin vastaavassa tilanteessa. Oven saan itsekin auki ja toisaalta tarvittaessa kykenen keittämään itselleni sen kupillisen kahvia. Tiskivuori voi kasvaa ja muutama raha mennä tarjoiluihin, mutta silti kaikelle sille on syynsä, miksi me toiselle ihmiselle jotain tarjoamme. Minulle toisen ihmisen seura voi olla riittävä kiitos. Se kiitos voi tulla toisenlaisena huomionosoituksena tai vastapalveluksena.

Yhtälailla anteeksipyyntö on ikäänkuin meidän päähämme taottu sana. Se on esitettävä aina kun tuntuu siltä, että on loukannut toista ihmistä. Mutta milloin me tiedämme tehneemme niin. Entinen tyttöystäväni tuli uskonnollisesta perheestä, jossa todennäköisesti anteeksianto oli taottu suoraan Raamatun sivuilta päähän. Lisäksi hänelle läheinen ihminen, oma isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväksi. Tämä rikkoi hänet siinä määrin, että hän koki olevansa paha, satuttavansa ja loukkaavansa ihmisiä pelkällä olemassaolollaan. Joinain öinä kävin hänen vierelleen sänkyyn. Minua suretti hänen kohtalonsa ja sisäinen tuskansa niin, että aloin itkeä. Kun hän näki minun kipuni hänen katseensa oli pelokas, se ei kiinnittynyt erityisesti mihinkään ja hän hoki pienellä äänellä: "anteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksianteeksi..." Minun oli pakko kysyä häneltä, miksi hän pyytelee anteeksi, koska en katsonut hänen tehneen minulle mitään. En kaivannut anteeksipyyntöjä, eikä minulla ollut hänelle mitään anteeksiannettavaa. Miksi siis se sana oli niin valtaisan tärkeä?

Kävin hänen kanssaan monia keskusteluja anteeksiannosta, mutta minusta tuntui lähes mahdottomalta saada hänet aluksi ymmärtämään, mitä anteeksianto minulle tarkoittaa. Niin paljoa emme voi toista ihmistä satuttaa ja loukata kuin itseämme; itsellemme langetamme kaikkein raskaimmat rangaistukset. Hänen piti oppia pyytämään anteeksi itseltään, koska enemmän hän loukkasi itseään ja ajan mittaan hän taisi ymmärtää sen. Erotessamme kaikki meidän yhteiset taistelumme jäivät muistoiksi ja lukemattomat sanat sanomatta. Pyysin häneltä anteeksi, mutten ymmärtänyt itsekään, mitä tarkalleen pyysin anteeksi ennen kuin kohtasin lisää mörköjä omasta menneisyydestäni. Niitä mörköjä, jotka jo kuvittelin tuntevani.

Toiseksi olen ollut jo pitkään sillä kannalla, että teot ovat huomattavasti merkityksellisempiä kuin sanat. Mitä hyötyä on kiitoksista, jos sitä ei tarkoita? Mitä hyötyä on anteeksipyynnöstä, jos on tarkoitus jatkaa samalla tavalla? Meidän tulisi tietää oma tulevaisuutemme, jotta sanoilla alkaisi olla merkitystä. Meidän pitäisi kyetä ymmärtämään ja muuttamaan käytöstämme, jotta olisi mitään syytä kiitellä tai pyydellä anteeksi.

Tämä kaikki tarkoitus ja merkitys vielä kertautuu niin, että me emme suinkaan satuta ja loukkaa toisiamme yksilötasolla. Yhtälailla loukkauksia tapahtuu kansainvälisellä ja kansallisella tasolla. Syitä näille loukkauksille on vielä vaikeampi ymmärtää, koska usein loukkaukset johtuvat jo pitkään vallalla olleista arvoista. Vielä me loukkaamme täysin toisia kansoja milloin mistäkin syystä, mutta katsomme, että meillä on siihen täysi oikeus. Eikä meillä ole silloin mitään syytä pyydellä anteeksi ja vielä vähemmän aihetta kiitellä moisia lurjuksia. Uskonnolliset, poliittiset ja taloudelliset arvot ovat kiinnittyneet niin syvästi siihen, miten maailmassa toimitaan suhteessa luontoon ja muihin ihmisiin, että jopa uhkaukset on toteutettava tietyllä kaavalla. Keskusteluissa pyynnöt ja toiveet kaikuvat ajoittain kuuroille korville, koska niin kuin meillä jokaisella ihmisellä on omat toiveemme ja odotuksemme, erityisesti eri kulttuureista tulevilla on omansa. Vielä valtiollisella tasolla tähän vaikuttaa puolueiden sisäinen kulttuuri, niiden ideologia. Kaikki eivät voi tehdä kaikkea, vaikka maalaisjärjellä ajatellen se voisi olla viisasta.

Ketä me voimme syyttää siitä, että tilanne maailmassa on mikä on? Ketä voimme syyttää siitä, että meidän isämme loukkaavat meitä? Heitä on loukattu aivan samalla tavalla ja me saatamme jatkaa sitä samaa perinnettä. Olemme silti vain huolissamme siitä, miten meitä on loukattu ja vähemmän huolissamme siitä, mitä me itse teemme. Itsetietoisuus voisi olla oiva apu niin yksilö- kuin valtiotasolla. Minä koetan ainakin ymmärtää, miksi toimin niin kuin toimin, jotta sillä hetkellä kun loukkaan jotakuta, olen tietoinen ja ajantasalla siitä ja voin ymmärtää, mitä hän odotti ja mitä minä tavoittelin. Ehkä paras anteeksipyyntö on lopulta se, että toiselle ihmiselle antaa aikaa, on valmis kuuntelemaan ja lopulta ehkä muuttamaan omia toimintatapojaan. Siinä haastetta.