Ystävyyssuhteet voivat olla melko hankalia. Jo kaveruus tarkoittaa ajan uhraamista ihmiselle, jonka kanssa ei välttämättä joka tilanteessa tule toimeen ja, jonka kanssa poliittiset, uskonnolliset ja muut näkemykset eroavat radikaalisti.

Ystävyys, kuten parisuhteet ovat yleensä vielä pidemmälle meneviä. Niissä toiselle ihmiselle uhrataan enemmän aikaa. Siinä missä parisuhteissakin voidaan päätyä tilanteisiin, joissa toisen kanssa alkaa olla enemmän erimielisyyksiä kuin yksimielisyyksiä tai ymmärrystä, ystävyydessä toimivat samat lainalaisuudet. Ehkä kuitenkin parisuhteissa fyysinen puoli vielä tulee bonuksena ja voi aiheuttaa ongelmia.

Mihin sitten vedetään ylipäätään raja kaveruuden ja ystävyyden välillä tai mihin sen voi vetää? Siinä taitaa sittenkin olla kysymys enemmän omasta kokemuksesta ja halukkuudesta lisätä ihmisiä kaveri- tai ystävälistaan. Usein suhde ystävään on jollain tavalla sidotumpi tai kiinteämpi. Omasta tuttavapiiristäni voin koettaa löytää jokaisesta ihmisestä jotain, mistä en heissä pidä, mutta yleensä jätän kaivelun sikseen. Toisen ihmisen syyttely ja heidän heikkouksiensa osoittelu ei mielestäni johda mihinkään. Toisaalta joissain tilanteissa siitä olisi apua. Avopuolisoni lähtö jätti minut miettimään asioita ja herätti useita kysymyksiä, joihin minun oli lopulta itsenäisesti löydettävä vastauksia. Lopultakin erimielisyyksissäkin ja loukkauksissa on kyse ihmisestä itsestään.

Kukaan meistä ei ole syytön, jos joutuu erimielisyyksiin tai loukkaantuu. Se on meidän omaa tulkintaamme, joka johtuu jostain asiasta meissä. Olen pyrkinyt välttämään tilanteita, joissa alkaisin riidellä, mutta sekin taito voi olla hyvä oppia. Puolisoni kanssa emme riidelleet kunnolla. Ehkä molemmat jossain määrin vierastimme toistemme kimppuun käymistä ja koetimme elää sitten rauhassa, onnellisina. Se ei tainnut kuitenkaan olla, mitä tosiasiassa tunsimme. Olimme molemmat tahoillamme jollain tavalla rikkinäisiä, keskeneräisiä ja tyytymättömiä. Totuus kirpaisee, mutta jos pyrkimys on eteenpäin, silloin totuutta kannattaa opetella sietämään. Sen sanominen on helpompaa kuin sen käytännössä toteuttaminen. Voin rehellisesti sanoa edelleen loukkaantuvani, mutta sen tuntemuksen jälkeen mietin syitä itsessäni, niin omia kuin minua loukanneen motiiveja.

Esimerkkinä tästä eräs tuttuni, jota halusin auttaa kun hän jäi työttömäksi. Hänellä on tietoa ja taitoa grafiikantekoon, mutta minulla ei ollut hänestä aiempaa kokemusta työntekijänä. Hänen tultuaan töihin alku meni ihan mukavasti, hän ideoi paljon ja osa ideoista oli hyviä. Mitä kauemmin hän oli töissä, sitä enemmän tuli ideoita ja sitä luokattomammiksi ne alkoivat mennä. Hänen yksinkertainen tehtävänsä oli toteuttaa grafiikkaa, mutta hänen missiokseen tuli vakuuttaa työyhteisö kyvyistään tehdä hyvää grafiikkaa ja lopulta hän joutui erimielisyyksiin jokaisen kanssa, myös minun. Neuvoin häntä olemaan vakuuttelematta ja pyrkimään yksinkertaisiin vaihtoehtoihin, mutta työsuhteen kestäessä alkoi näyttää aina enemmän siltä, ettemme puhu samaa kieltä. Työyhteisö oli jo ilmeisen valmis purkamaan työsuhteen kun hän toivoi itse pääsevänsä pois. Ehkä vapaaehtoisena tilanne jotenkin rauhottuisi, hän ajatteli.

Tein alusta alkaen hänenkin töitään, koska hän halusi tehdä kaiken omalla tavallaan. Selkeät tai vähemmän selkeät ohjeistukset menivät ohi. Tein valmiiksi mallin eräästä graafisesta kokonaisuudeta ja toivoin hänen saattavan sen sellasenaan painokelpoiseksi. Hän vastasi, että katsoo sen ja tekee siitä sellaisen, mistä pitää. Lopputulos oli jälkeen hänenlaisensa. Kun hän vielä katsoi asiakseen purkautua työsuhteestaan, entisestä työsuhteestaan ja minusta omaan internet-päiväkirjaansa, herää monia kysymyksiä. Katson kuitenkin, ettei minun tarvitse löytää niihin vastauksia. Se vain tarkoittaa sitä, että suhteemme on koetuksella. Anteeksipyyntöjä en kaipaa enää keneltäkään, vaan odotan ihmisiltä valmiutta ymmärtää ja ottaa vastaan kritiikkiä. Sain sitä hänen suunnastaan useamman kerran ja lopulta saatoin vain hymyillä. Ymmärrän hänen pointtinsa hyvin, mutten tiedä ymmärtääkö hän itse niitä.

Suhteen näkeminen kokonaisuutena onkin haastavaa, koska me emme pysty näkemään ongelmia itsessämme. Jos meiltä alkaa ns. mopo lähteä alta, me olemme hyvin harvoin tietoisia siitä. Siinä tapauksessa kun olemme tietoisia, saatamme ehkä pysäyttää sen kulun tai vaihtaa suuntaa, mutta antaessamme mopon lähteä alta, se liikkuu tasaisen varmasti kunnes polttoaine loppuu. Silloin voimme olla jo siinä määrin kaukana, ettemme tiedä mistä tulimme ja miten päästä takaisin. Voinemme sanoa, ettei paluuta entiseen yleensä ole.

Ehkä tärkeintä kaikissa suhteissa on kyky ja valmius kuunnella. Ihminen itse saattaa alkaa käyttäytyä joissain kriisi- ja elämäntilanteissa itselleen vieraalla tavalla. Ihmisen täytyisi pystyä jotenkin olemaan tietoinen näistä muutoksista, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Toiseksi myös vastapuoli voi olla kriisissä ja hänen tilannettaan täytyy koettaa ymmärtää. Kun ihminen kuuntelee itseään ja toista, on tietoinen taustoista, voi syntyä myös jonkinasteinen ymmärrys riitatilanteessa. Valmius kuunnella epämiellyttäviäkin asioita. Itseen kohdistuva kritiikki kun voidaan kokea syytöksinä, riidanhaastona tai jopa jonain täysin tarpeettomana ja naurettavana. Silti yleensä toisella on syy sanoa asioita. Toisella pitäisi silloin olla valmius kuunnella tai on tarpeetonta puhua minkäänlaisesta suhteesta.