Toivomme hyviä asioita tapahtuvan itsellemme. Toiveemme ja todellisuus ei kuitenkaan aina kohtaa toisiaan. Pettymykset seuraavat toisiaan ja tapahtuu käsittämättömiä asioita, jotka pelkästään vierauttaan ovat meidän mielissämme epämiellyttäviä. Toiveidemme täyttyminen puolestaan saa huulillemme hymyn ja mikä ikinä meidät saa hymyilemään, sen on pakko olla hyvää. Siten kaikki mitä ikinä toivomme, on oltava hyvää. Meitä toivojia toki on paljon, käsittämättömän paljon ja meidän toiveemme sekä käsityksemme hyvästä ja pahasta ovat pahasti ristiriidassa keskenään.

Ihmiset kategorioivat asioita tehdäkseen asioista hieman helpommin ymmärrettäviä. Kategoriat auttavat ihmistä selviytymään, ne saavat meissä aikaan toimintaa, reaktioita. Kategoriat joita luomme ovat usein mieliimme rakentuneet kahden voiman vastakkaisuuksiksi: hyväksi ja pahaksi. Nämä kategoriat löytyvät jo ihmiskunnan vanhimmista teksteistä, ne ovat olleet olemassa jo varhaisen ihmisen käsityksissä. Kun pitkä sadekausi oli tuhonnut viljelykset, ihmisten toiveissa saattoi olla, että sade loppuisi. Sade oli paha asia, se oli rangaistus jumalilta tai esi-isiltä. Pitkän kuivuuden jälkeen sen sijaan sateella oli päinvastainen merkitys, se oli jumalan palkinto, siunaus hyvin käyttäytyneille ihmisille. Sade ja ei-sade; hyvä ja/tai paha; valo ja pimeys; kylmä ja lämmin; sekä lukematon määrä muita kategorioita, jotka saavat ihmiset reagoimaan, kokemaan asioita.

Kategoriat ovat ihmisten mielissä, heidän tavassaan tulkita maailmaa. Voimme olla montaa mieltä näistä luonnonilmiöistä, voidaanko niiden välillä ylipäätään käyttää rajanvetoja hyvään ja pahaan. Tiedämme vain kokemuksestamme, että talvet voivat olla todella ilkeitä, inhottavia, emmekä pidä niistä. Samoin syksyinen sade ja pimeys, omakohtainen inhokkisääni. Se ei ole kenties "paha", mutta se saa minut pysymään mieluummin sisällä kuin ulkona. Vilustuminen voidaan myös mieltää nopeasti pahaksi, koska se on kenties inhottavin pikkuvaiva, jonka tiedän. Kuinka ollakaan tällaiset pienet sairaudet on myös tulkittu jumalten vitsauksiksi, rangaistuksiksi syntisistä teoista. Tämä tulkinta on voimissaan vielä tänä päivänä. Silti ainakin jotkut meistä tietävät, ettei flunssan saaminen välttämättä tarkoita syntistä pelehtimistä vieraiden ihmisten kanssa, rikoksien tekemistä tai jumalten rienaamista. Flunssan tarttuminen voi sen sijaan selittyä sillä, ettei kategorioita ole ottanut tarpeeksi vakavasti: kylmällä, pimeällä ja sateisella säällä on parempi pukeutua lämpimästi kuin bikineihin.

Meidän inhimillisessä elämässämme on myös muunlaista pahaa. Nekin pahuuden tulkinnat kuitenkin perustuvat meidän kategorioihimme. Silti luonnossa ja elämässä asiat itsessään eivät näitä kategorioita tee. Lakimme ja sääntömme perustuvat meidän tulkintoihimme. Eläinmaailmassa lakeja ja sääntöjä ei ole. Ristiriitatilanteessa eläimet käyvät toistensa kimppuun, tulipalon hetkellä ne juoksevat pakoon. Silti niillä on omat tapansa lähettää signaaleja, että jotakin "pahaa" on tapahtumassa. Ihmiset ovat kuitenkin osaksi viestintätaitojensa, osaltaan rationaalisen ajattelukykynsä ansiosta luoneet järjestelmiä, joiden tarkoituksena on kyetä reagoimaan yhä nopeammin "pahuuteen". Hyvyydeltähän ihmisillä harvemmin on tarvetta suojautua.

Hyvän ja pahan kategoriat, jotka varhainen esi-isämme teki, olivat pitkälti heidän käsityskykynsä ulkopuolella. He eivät ymmärtäneet, miksi on kylmä, miksi sataa, miksi tulee pimeää, ja heidän oli luonnollista koettaa selittää nuo asiat tavalla tai toisella. Esi-isät ja jumalat syntyivät ihmiskunnan kognitiivisen kehityksen alussa, ja ne ovat yhä olemassa. Esi-isät eivät välttämättä vaatineet vastustajia, he saattoivat vain olla vihaisia, mutta jumalat tarvitsivat vihollisia. Tunnetuin kaikista vihollisista on persoonallinen pahuus, saatana, joka on langennut enkeli, Jumalan luoma, toiselta nimeltään Valontuoja (Lucifer). Saatanalla on selitetty inhimillistä pahaa, koska kristillisen tulkinnan mukaan myös ihmisellä on kyky, ellei jopa taipumus langeta. Tällä tavalla voidaan selittää se, miksi inhimillisessä elämässä tapahtuu niin paljon pahaa. Mielipaha on kuitenkin jokaisen ihmisen oma mielipahansa, kukaan muu ei välttämättä siitä mielipahasta kärsi niin paljon kuin kukin yksilö tykönään. Siten itseasiassa pahuuden asteetkin ovat yksilöllisiä, vaikka kaikelle mielipahalle ja pahuudelle annettaisiinkin yhteinen nimittäjä.

Arkielämässä pahuus on huomaamaton, kunnes ihminen kokee jonkin asian pahaksi, epämiellyttäväksi, tuhoavaksi. Sanotaankin, että jos taivas on autuaallinen paikka, paratiisi, jokaisella ihmisellä on oltava oma yksilöllinen taivaansa. Sillä meillä on hyvin erilaiset arvot ja yhtenä esimerkkinä näistä arvojen kiistäjistä on saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche. Hän ei kiistä, etteikö hyviä ja pahoja kokemuksia olisi, mutta hän kiistää kaikenlaiset muut arvot kuin ne, jotka ovat ihmisten luomia. Asioilla on silloin aina kaksi puolta, ei ole absoluuttista hyvää tai pahaa, on vain kokemus. Näin ollen esimerkiksi Nietzschen näkökulmasta taivas saattaisi olla aivan samanlainen paikka kuin maallinen elämä tai muutoin taivas olisi vain täysin irrationaalinen ajatus. Mutta ihmisten toiveet jostakin paremmasta kohdistuvat myös tuonpuoleiseen, eivät vain tähän elämään. Toiveiden särkyminen aiheuttaisi lisää mielipahaa ja saattaisi saada ihmiset tekemään entistä enemmän toivottomia tekoja.

Itsetuhoinen käytös on epätoivoista. Mitä puuttuu ihmisen elämästä, joka tuhoaa itseään? Onko hänen käytöksensä saatanallista, pahaa? Toisaalta esimerkiksi suoraa itsemurhaa ei pidetä alkuunkaan hyvänä asiana, mutta historiassa tiedetään hetkiä, jolloin itsemurha on voinut olla kunniallinenkin teko. Toisaalta tiedetään, että jumalten sotajoukot ovat tehneet aina hyviä tekoja: käännyttäneet pakanoita, polttaneet noitia, tuhonneet vihollisten armeijoita ja niin edelleen. Tästä voisi tehdä päätelmän, että on kunniakkaampaa ja parempaa tappaa toinen ihminen kuin itsensä, mutta tällaistä päätelmää tuskin on syytä tehdä, vaikka se pitäisi paikkansa. Lopulta me ihmiset olemme toimijoita. Taisteluissa me altistamme henkemme vaaralle, sotiminen, jos mikä on itsetuhoista toimintaa. Alkoholi ja huumeet saattavat sittenkin tappaa huomattavasti hitaammin kuin päähän osuva nuoli, keihäs tai luoti. Vaikka tuo käyttäytyminen on nimetty taisteluksi, kunnialliseksi maan- tai jumalanpuolustamiseksi, kyse ei ole mistään muusta kuin inhimillisestä hulluudesta: itsetuhoisuudesta.

Itsetuhoinen käyttäytyminen on meidän arjessamme, se on arkipäivää. Emme välttämättä näe sitä tai edes silloin kykene arvioimaan sitä hyväksi tai pahaksi. Sotiminen kuuluu asiaan, kun on tarpeeksi pätevä syy. Se on kaikkien kategorioiden ulkopuolella. Samalla verukkeella voimme suhtautua hyvin monijakoisesti lastenkasvatukseen, perheväkivaltaan, riippuvuuksiin (työnarkomaniahan on merkki työteliäisyydestä ja taloudellinen menestys merkki jumalten suosiollisuudesta kyseistä henkilöä kohtaan) ja lukuisiin muihin meidän arkipäivässämme vaikuttaviin asioihin. Ainoa keino rajata jollakin tavalla erilaisia asioita hyviin ja pahoihin tämän päivän arjessa on lakien soveltaminen. Jos ihminen rikkoo lakeja, hän on paha. Entä ihminen, joka osaa kiertää lakeja, eikä koskaan joudu teoistaan vastuuseen?

Arkielämän ja siinä tapahtuvien pahojen asioiden ymmärtäminen vaatii kategorioista luopumista. Voimme reagoida erilaisiin itsetuhoisiin käytösmalleihin niin, että teemme niistä kiellettyjä tai soimaamme ihmisiä, jotka tuhoavat toisiaan, mutta itsetuhoinen käytös ei tällä tavalla lopu. Voi olla, että pelkkä soimaaminen ja tuomitseminen johtavat yhä pahempiin kierteisiin, koska me ihmiset tarvitsemme lopulta jotakin aivan muuta kuin sylin täydeltä hienoja rangaistuksia. Mutta korvien ja silmien ummistaminen on paljon helpompaa kuin koettaa ymmärtää, mistä se kaikki "paha" käyttäytyminen johtuu. Kategorioista luopuminen saattaisi mahdollistaa sen, että hyviin ja pahoihin asioihin suhtautuu avoimesti: kaikki ei ole aina sitä miltä se ensimmäiseksi näyttää tai tuntuu. Silti meidän on itsemme kannalta huomattavasti ekonomisempaa tuomita ja jatkaa tuomita tuomitsemista sillä varjolla, ettemme tiedä, mistä on loppuen lopuksi kyse.

Oma isäni on yksi esimerkki, jota kyllä soimattiin ja hänet tuomittiin niin ajoittain väkivaltaisen luonteensa kuin alkoholisminsa vuoksi. Sääli saattoi olla toinen yleinen reaktio, ja väittäisin syyllistyneeni itseenikin näihin kaikkiin reaktioihin. Hänen kuolemansa jälkeen minulle avautui kuitenkin salainen portti, joka vei minut kenties lähemmäs avoimuuden tilaa ja ymmärrystä. Isäni ei ollut mikään yksittäinen tekijä, joka oli jollakin tavalla erillään kaikista ihmisistä. Hän ei ollut oma entiteettinsä, josta oli tullut Paha, koska hän oli valinnut "pahuuden". Sukuni on täynnä onnettomia kohtaloita, isäni oli minua lähimpänä ja hänet uskon tunteneeni sukulaisistani parhaiten. Hänen mieleensä oli todella vaikea päästä, mutta hänen kuolemansa jälkeen löytämäni paperit avasivat silmäni kärsivälle ihmiselle. Isäni kasvatus ja elämänkokemukset olivat muovanneet hänestä ihmisen, jolle näytti olevan tärkeää peittää se, mitä hän sisimmässään oli. Hän saattoi osata olla minun seurassani herkkä, oma itsensä, mutta kaikki eivät voineet saada hänestä samanlaista kuvaa kuin minä. Minun näkökantani mukaan oli syytäkin, että hänen käyttäytymisensä aiheutti keskustelua. Mutta hän oli ihminen, kuten meistä jokainen, eikä hän olisi kaivannut saarnoja, vaan ihmisen, joka olisi ollut valmis kohtaamaan hänet ihmisenä, jota on satutettu. Hän ei ollut hyvä tai paha, vaan hänessä oli niin hyvää kuin pahaa tai huonoa. Hän, kuten meistä kukaan, ei ole täydellinen.

Alkoholismia on lopulta jopa helpompaa ymmärtää kuin vaikkapa sarjamurhia tai insestiä. Pelot ja negatiiviset tunteet valtaavat ihmiset hyvin nopeasti, kun he joutuvat tekemisiin murhaajien tai pedofiilien kanssa. Harva haluaa edes koettaa ymmärtää, mutta jos heidän historiaansa perehtyy, kuten minä oman isäni historiaan. Murhaajat ja pedofiilit ovat kuitenkin hekin "tavallisia" ihmisiä, joista ei ole aivan sattumalta tullut sellaisia, miksi heidät myöhemmin leimataan. Kuten maailmantähtien kanssa tekemisissä olevat voivat huomata, etteivät hekään lopulta paljoa sen kummallisempia ihmisiä ole kuin me itse. Toisilla vain elämässä käy huonompi säkä, toisilla parempi. Kumpikaan säkä ei selitä ihmistä, mutta heidän itseään tai muita tuhoavaan käytökseen tulee puuttua välittömästi. Suurin osa laeista on kuitenkin paikallaan ja vaikkei ihmisten eristäminen muista ihmisistä ehkä ole oikein, niin se voi olla muiden ihmisten suojelemiseksi paras ratkaisu.