Ihmislogiikka on puutteellinen. Kaikesta huolimatta meidän kulttuureissamme on suhteellisen vakiintuneena tietyt käsitykset hyvistä ja pahoista teoista. Big Brother-tositelevisio-ohjelman voittajat ovat käytännössä kaikki olleet jokaisen sarjakauden "hyviksiä": muista huolehtivia, nöyriä, hieman yksinkertaisia ihmispersoonia. Pahoiksi ihmisiksi luokitellaan helposti välinpitämättömät ja kieroilevat, laskeskelevat ihmiset. Määrittely on perusteltu, mutta toisaalta emme tiedä aivan tarkkaan, mitkä ovat ihmisten motiivit ja oma käytöksemme perustuu hyvin usein enemmän reaktioihin ja totuttuihin tapoihin kuin perusteltuihin ajatuksiin.

Yleisesti hyväksi miellettyä uhrautumista voidaan miettiä muistakin näkökulmista. Jos rakastamme uhataan aseella ja heittäydymme luodin eteen, pelastamme rakkaamme. Se on hyvä asia meidän kannaltamme, mutta toisaalta emme ole välttämättä nauttimassa omasta hienosta työstämme. Toisaalta voimme kuvitella omalle kohdallemme tämän: rakas ihminen syöksyy edessämme luodin eteen ja kuolee. Sanoina nämä eivät ole aivan yhtä painavia ja todentuntuisia kuin todellisuudessa tuo tilanne olisi. Toivummeko me helposti siitä näystä, että joku meille rakas ammutaan?

Aivan samat syyt saattavat olla meidän uhrautuvan toimintamme taustalla. Saattaisimme itse uhriutua, jos näkisimme rakkaamme kuolevan emmekä tekisi mitään. Onko motiivimme toimia sitten rakkaudellisia vai onko tällaisen toiminnan taustalla muita selittäjiä? Väittäisin, että meidän toimintamme takana on samanlaisia ajatuksia kuin puolustaessamme isänmaamme kunniaa ja vapautta.

Meille ei voi syntyä vastaavaa rakkaudellista suhdetta isänmaahan kuin vaikkapa lapsiimme. Suomi ei ole homogeeninen maa, jossa ihmiset olisivat kaikki samanlaisia, joten aivan kaikkia on mahdotonta rakastaa. Maan itsenäisyyden puolustamista motivoivat aivan toisenlaiset ajatukset. Sen sijaan, että rakkaus motivoisi maanpuolustusta, luultavampi motiivi on pelko: vapauden menettämisen pelko. Rakkaan edessä luodin eteen heittäytymistä motivoi tällöin lähimmäisen menettämisen pelko. Sotatilaan ajaa siis useammin pelko kuin rakkauden ideologioiden ja kansalaisten rakastaminen.

Mohatma Gandhi ratkaisi Intian vapaustaistelun kannustamalla ihmiset passiiviseen vastarintaan. Tämä käyttäytyminen voitaisiin tulkita toisaalta välinpitämättömyytenä, välinpitämättömyytenä omaa turvallisuutta kohtaan. Kyse oli jonkinlaisesta yhteisöllisestä rakkaudesta, joka levisi intialaisten keskuuteen ja brittiläiset eivät tienneet aivan tarkasti, mitä vastaan sotivat. Yhtenäinen rintama vieraan maan kansalaisia, joita riittää, vaikka kaikki pistettäisiin riviin ja ammuttaisiin. Kyse ei kuitenkaan ollut rakkaudesta, vaan kyse oli ideologisesta perääntymisestä. Jonkin asian puolustaminen asein ei ollut Gandhin vaihtoehto. Luodin eteen heittäytyminen puolestaan ei pelastanut sen enempää rakkaita kuin itseä, vaan sen taustalla oli suurempi ajatus. Brittien luodit eivät olisi riittäneet tukahduttamaan vastarintaa ja Intia olisi ollut olemassa niin kauan kuin intialaisilla olisi ollut oma kulttuurinsa ja kielensä.

Sama pätee Suomessa, mutta Gandhin toimintatapa ei välttämättä olisi Suomen ja Venäjän välisessä konfliktissa toimiva. Sen sijaan venäläiset saattaisivat valloittaa mutkitta Suomen ja riippuen vallitsevasta ideologiasta, se pyrkisi joko hajanaistamaan suomalaiset murtaakseen kansallisen identiteetin tai sitten antaisi suomalaisten pitää kielensä ja identiteettinsä, kuten jo ennen Suomen itsenäistymistä. Vaikka emme tiedä, mitä tarkalleen tapahtuisi, pidämme varusmiespalvelua ja kansallista armeijaa jollakin tavalla positiivisina asioina. Jos Venäjä Suomeen hyökkäisi jakaisimme ihmiset isänmaallisiin sankareihin ja maanpettureihin, ikään kuin ihmiset, jotka eivät aseisiin tarttuisi olisivat jollakin tavalla huonompia ihmisiä. Itse näen molemmat ratkaisut perusteltuina. Tietämättömyys ei ole koskaan tarpeeksi hyvä peruste alkaa reagoida tavalla tai toisella.

Sama pätee luodin eteen syöksymiseen. Meidän tulisi tunnistaa pelkomme ja motiivimme toimia, ei vain pelossa ja rakkaudessa, mutta myös ahneudessamme ja toiveikkuudessamme. Menettämisen pelkomme saattavat kuitenkin pohjimmiltaan lopulta aiheuttaa jonkun toisen ihmisen menettämisen pelon toteutumisen. Jos rakkaamme menettäisi meidät, ei se välttämättä olisi ainakaan hänelle yhtään parempi ratkaisu kuin kuolema. Sen sijaan hänen kuollessaan, joutuisimme itse käsittelemään menetyksemme ja jollakin tavalla selvitä kokemastamme.

Toinen yleinen esimerkkini on lapsen joutuminen veden varaan. Jos isä ei syöksyisi pelastamaan lasta, äiti saattaisi syöksyä. Jos kumpikaan ei syöksyisi ja lapsi hukkuisi, syytökset seuraisivat toistaan. Vaan, jos isä tai äiti hyppäisi veden varaan tai molemmat heistä olisivat veden varassa. Lapsi saatettaisiin pelastaa, mutta sen sijaan, että jompi kumpi vanhemmista menettäisi lapsensa, he saattaisivat menettää myös puolisonsa. Vaihtoehto olisi myös se, että lapsi tulisi pelastetuksi, mutta hän menettäisi joko jomman kumman vanhemman tai molemmat heistä. Mikä tilanteessa on siis oikea ratkaisu? Nähdäkseni mitään oikeita ratkaisuja ei ole. Jokainen reaktio on tilanneriippuvainen ja ihmiselle olisi parempi pystyä edes jollakin tavalla harkitsemaan ennen kuin toimii. Reaktiivinen toiminta on johtanut sotiin, turhiin kuolemiin ja menetyksiin.

Tilanne on kuitenkin erilainen silloin kun kenenkään henki ei ole vaarassa. Vaimot pitävät hyvänä merkkinä, jos mies on valmis puolustamaan naisen koskemattomuutta. Jos miehet eivät ole suojelevia, vaimot saattavat kokea miehen välinpitämättömäksi, mikä saattaa kyllä olla toisaalta totta. Motiiveja ja ajatuksia on kuitenkin mahdoton tietää, ellei asioista puhuta. On nimittäin aika selvää, että tässä maailmassa ihmisillä on myös velvollisuus kyetä puolustamaan itseään. Jos joku vieras mies ahdistelee vaimoa, vaimon on osattava sanoa: "Ei!" Tulkinta saattaa olla nimittäin miehen kannalta jälleen eri, jos vaimo ei kieltosanaa osaa sanoa.

Olemme jatkuvassa oikean ja väärän määrittelyn tilassa. Absoluuttista oikeaa reaktiota ei ole eikä siten myöskään rakkaan puolesta minkä tahansa asian tekeminen ole hyvä asia. Pikemmin mitä ikinä teemme on samalla oikein ja väärin. Tästä pääsemme ajatukseen, että "teen niin tai näin, niin aina teen väärinpäin." Valitettavasti tämä ei ole tilanne vain yksittäisten ihmisten kohdalla, vaan se voi olla tilanne meidän jokaisen kohdalla. Kyse on enemmän kommunikaatiosta, millä tavalla olemme neuvotelleet läheistemme kanssa yhteisessä tilassa tehtävistä päätöksistä. Esimerkkinä se, että jos kaikki suomalaiset yhtyisivät gandhilaiseen tapaan taistella ulkomaan hyökkäystä vastaan, siinä ei olisi mitään kyseenalaista. Jos taas asiasta ei olisi neuvoteltu ja osa johto päättäisi vetäytyä kun taas kansan enemmistö puolustautua, luottamus kansalliseen johtoon romahtaisi, koska se olisi huono/paha. Jos taas valtaeliitti olisi halukas puolustautumaan ja kansa ei, silloin kansa olisi laiska, pelkurimainen, huono/paha. Neuvottelun tuloksena saavutettu päätös joko puolustautuminen tai antautuminen ei jättäisi tällaisia tulkintavaihtoehtoja.