Vietin nuoruudessani jonkin tovin ajellen öisin ns. pillurallia. Nuoret miehet autoissaan, tuoreilla ajokorteillaan ajoivat ympäri pikkukaupungin jotakuinkin ainoaa korttelia ja huudattivat autoaan kalliimmilla autostereoillaan milloin metallia, heviä ja teknoa. Olihan se ainakin tapa erottautua, tulla jollakin tavalla näkyväksi, kun sai peräänsä paheksuvia ilmeitä, joita saattoi porukassa naureskella: "näitkö sen ilmeen?!"

Oli tärkeää tulla näkyväksi. Perhe-elämässä huomio oli jo hyvän aikaa kiinnittynyt pikemmin työelämään, pieniin kuvioihin ja itse koetin tavalla tai toisella selvitä lukiosta sekä sen jälkeisestä välivuodesta eli työttömyydestä. Minulla ei ollut kokemuksia tytöistä tahi naisista ja pilluralli oli kuin paritteluhuuto. Ensimmäistä kertaa saattoi päästä lähelle vastakkaista sukupuolta, mutta oli edelleen eri asia puhua asioista omalla äänellään kuin antaa stereoista pauhanneen musiikin hoitaa homman. Vielä tässä oli sekin ongelma, etten huuhdellut jännitystäni alas alkoholilla. Olin kaiken aikaa valveilla, tietoisena omista liikkeistäni ja epävarmuuksistani, joka teki minusta noina hetkinä entistä epävarmemman.

Olin pelkääjän paikalla. Toisenlaisella suhtautumisella alkoholiin minulla olisi ollut aina juoppokuski. Ehkä tilanne kääntyi kuitenkin tuossa tilanteessa niin, että minua oli lopulta huomattavasti miellyttävämpi kuskailla kuin humalaisia kavereita. En ainakaan oksentanut autoon. Herja lensi tasaiseen tahtiin ilman humalan tuomaa väsymystilaa ja ennemmin tai myöhemmin sammumista. Pysyin moitteetta hereillä läpi yön aina yhdeksään aamulla, täysin ilman kahvia, nautintoaineita. Pelkkä seura riitti ja se, että pysyi hereillä.

Ajat ovat muuttuneet. Näen nuorissa itseni. Olin minäkin nuori, hain omaa paikkaani maailmassa ja niin teen edelleen. Nuoriso huudattaa edelleen musiikkia, kuten aina ennenkin. Äänenvoimakkuus on jotakuinkin sama, eikä musiikkikaan ole juurikaan muuttunut. Minun nuoruudessani soi Skid Row'n Youth Gone Wild ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin sama laulu herättää edelleen naapuruston ihmettelemään tuota hullaantunutta nuorisoa. Sitä, joka vielä tänä päivänä seisoo auton vieressä tupakoimassa ja puhumassa paskaa, kuten aivan ennenkin. Villi nuoriso kokee edelleen itsensä villiksi ajaessaan autolla pillurallia kello kolme yöllä, kuunnellen "raskasta" musiikkia, pukeutumalla mustiin vaatteisiin, kasvattamalla pitkiä hiuksia ja herättämällä naapureita. Paheksuvat katseet ovat aina positiivisia. Huomio on aina positiivista.

Minä olin yksinäinen nuori. Maailma oli epävarma paikka. Perheessä tapahtui yhtä, jos toista, joka aiheutti mielipahaa ja lisää epävarmuutta. Elämän oravanpyörässä nuorella ihmisellä ei ole helppoa, koska monet asiat koetaan silloin ensimmäistä kertaa. Omaa paikkaa haetaan vääristä paikoista, väärillä tavoilla. Lisäksi nuorille luodaan ja he itsekin luovat mielikuvaa oikeanlaisesta, "hyvästä" ihmiskuvasta. Hyvä ihminen ei ole tuossa maailmassa se, joka saa mahdollisimman hyvää aikaan. Pikemmin tietty kylmyys, karskeus, tyhmyys, ehkä yksiselitteisesti "cooleus" on hyvää, se huomataan. Tuon "cooleuden" alla on kaikesta huolimatta nuori ihminen, joka voi hukata itsensä monella tavalla. Minä en edes pitänyt itseäni erityisen coolina, mutta tavoittelin sitä maailmaa. Olisin kenties ansainnut enemmän huomiota ja arvostusta sillä tavalla. Loppuen lopuksi kuitenkaan autot, soittamani musiikki ja pukemani vaatteet eivät tehneet minusta yhtään sen enempää kuin mitä olin.

Nuoret ajavat jälleen taloni edustalle. He pysäköivät autonsa parkkipaikalle, avaavat ovet ja musiikki huutaa niin kovaa, että kun he astuvat ulos autosta juttelemaan, heidän on huudettava. Malli on otettu vanhemmista, jotka eivät ymmärrä, että itseasiassa musiikin tai television voi pistää pienemmälle, jos on tarkoitus keskustella. Ei, näin ei ole tapana tehdä. Ihmisten on harjoitettava äänijänteitään ja opittava huutamaan jo muutenkin kovalla olevan äänen yli. Vain sillä tavalla saadaan takuuvarmasti huomiota. He polttavat tupakan ja ottavat hörppyjä. Miehet täysin pukeutuneina, rennosti, coolisti ja tytöt (pardon my English, 16-20-vuotiaat naiset) minihameissaan pyllistelemässä naapureiden iloksi. Ikään kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin he. Tähtipeitto taivaalla on käsittämättömän kaukana ja he ihastelevat sitä lyhyen kiitävän hetken ja siemaisevat sisuksiinsa muiston tulevaisuutta varten: seisoin tässä ja katsoin taivaalle, pidin ensimmäistä kertaa tyttöä kädestä. Musiikin voimakkuudella ei ole merkitystä. Cooliudella ei ole merkitystä. Se saa uuden merkityksen vasta, kun omat lapset ovat samassa iässä ja tekee mieli sanoa: "Lopettakaa tuo pelleily! Pistäkää edes se musa vähän hiljemmalle, ei sitä tarvitse huudattaa noin saatanan kovaa!"