Tulin ahdistuksestani tietoiseksi avoeroni yhteydessä, kun petyin itseeni ja pystyin ensimmäistä kertaa näkemään käyttäytymiseni seuraukset. Jäin miettimään käytökseni perimmäisiä syitä. Ahdistus jäi ollakseen. Sain lääkityksen, mutta jätin sen käyttämättä oppiakseni tuntemaan mistä ahdistus tulee, millainen se on muodoltaan ja miten se saa minut käyttäytymään. Viimeisen viiden vuoden kokemus on saanut minut päätymään seuraavaan käsitykseen ahdistuksesta.

Mielenterveysalan ammattilaiset ovat keskittyneet ahdistukseen, jonka yksilö kokee rankkana ja lamaannuttavana tunteena. Silti ahdistus on inhimillinen tunne. Vain ahdistuksen laatu, voima ja vaikutus ihmisessä vaihtelevat. Vakavammin ahdistuneellekin ihmiselle olisi joskus parempi sinnitellä ja tutustua ahdistukseensa ilman lääkkeitä. Se kun ei välttämättä lääkkeillä poistu.

Ahdistusta on kahdenlaista. Eksistentiaalinen ahdistus syntyy ihmisen toiveesta olla merkityksellinen, hyväksytty, jotakin tarkoitusta varten. Kysymys ihmisen merkityksestä maailmassa vaatii vastausta, ja vastauksia antavat sosiaaliset ryhmät, kuten seurakunnat, työ- ja perheyhteisöt. Sosiaalisina olentoina olemme osa sosiaalista maailmaa, ja sosiaalinen maailma määrittelee meidän paikkaamme ja merkitystämme.

Toiseksi saatamme kokea psyykkistä ahdistusta. Sen laukaisevat epämiellyttävät tunteet, jotka voivat olla niin fyysisiä kuin psyykkisiä, kuten nälkä, pelko, stressi ja yksinäisyys. Ne voivat olla painostavia ja vaativat yksilöltä toimintaa. Olemme erilaisia ja siksi myös käsittelemme ahdistustamme eri tavoin: syömme tai jätämme syömättä, rukoilemme, juomme alkoholia, teemme työmme tai käsitöitä, pelaamme tietokonepelejä, leikimme, kirjoitamme, luemme, surffaamme netissä tai turvaudumme viihteeseen. Pääasia on: mitä ikinä teemme, se vaatii meidän huomiomme.

Psyykkinen ja sosiaalinen ahdistus käyvät vuoropuhelua. Ne eivät ole riippumattomia toisistaan. Ihminen saattaa käsitellä ahdistustaan kuuntelemalla musiikkia. Myöhemmin hän oppii soittamaan instrumentteja ja ajan mittaan hän kehittyy ammattimuusikoksi. Hänestä voi tulla seurakunnassaan arvostettu gospel-muusikko. Lopulta hänen henkilökohtainen uskonelämänsä voi muuttua, ja hän menettää uskonsa. Tällä on vaikutusta siihen, miten hän kokee itsensä osana seurakuntaa ja miten seurakunta kokee hänet osana itseään. (ks. Dan Barkerin tarina)

Hylätyksitulemisen pelossa sosiaalinen paine saa ihmisen toimimaan sosiaalisen ryhmän sääntöjen mukaisesti. Jotta hän säilyttäisi asemansa ryhmässä, johon hän on luottanut ja tukeutunut, hän toimii kuten sosiaalisessa ryhmässä on tapana. Pakotettu toiminta edelleen ruokkii ahdistusta, ja ihminen saattaa toimia yksityisessä elämässään tavoilla, jotka eivät ole sosiaalisessa elämässä sallittuja tai suositeltavia.

Toisaalta yksilö pystyy kehittämään mihin tahansa ahdistuksenpurkutapaansa riippuvuuden. Niin kauan kuin ihminen kokee käyttäytymisensä ongelmattomana, hän ei näe tarvetta muuttaa sitä. Kun sisäiset ristiriidat kasvavat, ihmisen on pakko alkaa toimia toisin. Psyykkinen ja sosiaalinen kohtaaminen voivat olla väistämättömiä. Ihmisen on muutettava asenteitaan ja samalla hänen sosiaalinen verkostonsa muuttuu. Yksilön mahdollinen riippuvuussuhde ahdistuksenpurkukeinoon muuttuu, kenties radikaalistikin.

Nykymaailmassa virikkeitä on huomattavasti enemmän kuin oli 3000 vuoden takaisessa maailmassa. Silti ahdistus on aivan samaa. Virikkeiden ja elämänrytmin muutos on kuitenkin hajauttanut ihmisen huomiota moniaalle. Jos ihminen aiemmin tuli toimeen keskittymällä ruoanhankintaan ja jokailtaiseen nuotiotarinoiden kuuntelemiseen, nykypäivänä me saatamme kuulua moneen eri yhteisöön ja meillä on tarinoita kuultavaksi niin paljon, ettemme millään pystyisi kaikkia käsittelemään. Samalla meihin kohdistetut ja meidän itseemme kohdistamat vaatimukset ovat lisääntyneet.

Tyytyväisyys elämään on riippuvaista siitä, millaisen elämän me voimme kuvitella itseämme tyydyttäväksi. Jos me vaadimme television, auton, omakotitalon, etelänmatkan, harrastepiirit 1, 2 ja 3 sekä vähintään jokaviikkoisen viihdeannoksen baareissa, korttiseurassa tai elokuvateatterissa, ylläpidämme vaatimustasoamme ja pohjalla makaavaa ahdistusta. Me tulisimme hyvin toimeen ilmankin, mutta jos emme saa haluamaamme, me koemme tilanteen epämiellyttäväksi, kuten vieroitusoireet.

Medialla on oma roolinsa vaatimustemme ja tarpeidemme synnyssä sekä ylläpidossa. Media luo tarpeita ja ylläpitää vallitsevaa ideologiaa. Me ihmiset imemme kyseenalaistamatta osan median viesteistä itseemme, ja ylläpidämme kuvitteellisia tarpeitamme. Media rytmittää elämäämme, joka on kaupunkimiljöössä kiireinen. Täytämme yksilölliset tarpeemme kiireessä. Tästä seuraa helposti se, että kun rahaa on tarpeeksi, täytämme omiemme lisäksi lastemme tarpeet kiireessä. Jos he haluavat uuden lelun, kännykän tai tietokoneen, se hoituu nopeasti ja ilman suurta vaivaa. Keskitymme tarpeisiimme, emmekä lopulta siihen mitä lapsemme tai me itse todellisuudessa tarvitsemme.

Me olemme tuntevia olentoja. Meidän tulisi osata kohdata tunteet, mutta tunteemme hautautuvat erinäisten ahdistuksenhallintakeinojemme ja kiireen alle. Jäämme koukkuun yhteen, jos toiseen asiaan, eikä yksikään niistä koukuista lopulta helpota oloamme kuin hetkellisesti. Seuraavassa hetkessä kohtaamme saman todellisuuden kuin hetkeä aiemmin. Nuo arkiset hetket ja koko tunteidemme kirjo meidän tulisi oppia hyväksymään.