Merkittävät vuodet ovat tulleet ja menneet. Jokainen vuosi on ollut merkittävä omalla tavallaan. Se, mitä vuodet ovat opettaneet ovat yhtenä kertana olleet yhtä, toisena päinvastaista. Kaiken kaikkiaan vuosia on mennyt lopulta niin paljon, että jotakin olisi jo aikaa sitten pitänyt oppia. Vaan olenko?

Kävin nukkumaan ja tein pienen aikamatkan. Mietin ajan kulkua ja mitä aika on. Olisi helppoa määritellä aika kellon mukaan, se on se, mitä kello indikoi. Sekuntien kuluessa myös aika kuluu. Yksinkertaista. Se olisi myös helppoa määritellä joksikin iättömäksi, ajattomaksi, ikuiseksi. Ihmiselämä on vain henkäys tuossa ikuisuudessa. Synnymme, elämme ja kuolemme. Kenties jotkut saavat jonkinlaista lohdutusta ajatuksesta, ettei ihmisen aika maan päällä ole ainoa aika, ainoa mahdollisuus, mutta mikään filosofinen tai sen enempää hengellinen selitys ei riitä selittämään aikaa minulle.

Millä tavalla on selitettävissä, että vain hetki sitten olin 9-vuotias ja kirjoitin ensimmäisiä tekstejäni kirjoituskoneella. Olin pieni ja ahdistunut vanhempieni riidoista. Purin ahdistukseni paperille ja vain hetkeä myöhemmin olin ylioppilas, isäni joutui vanhempiensa luokse arestiin vahvan humalansa takia ja minä lähdin serkkuni kanssa kaupungille. Kääntelin valkolakkia päässäni niin, että välillä lippa näytti eteen ja välillä taakse. Sitten suoritin yhtäkkiä ajokortin, ajelin  ympäri Rauman katuja serkkuni punaisella kuplavolkkarilla, vain hetkeä ennen kuin olin armeijassa, sitten töissä radiossa ja pitkään työttömänä. Olin yhtäkkiä 30-vuotias, vietin syntymäpäiviäni tulevan avopuolisoni kanssa serkkuni luona maalla.

Eikä tästä ole kuin hetki siihen, kun erosin. Mietin historiaani ja kirjoitin ylös kaiken muistamani, jotta olisin voinut ymmärtää, mistä erilaiset tapani ja tottumukseni tulevat. Mistä tulevat tapani käsitellä ahdistusta. Lopulta päätin vastoin kaikkia aiempia uskomuksiani pyrkiä yliopistoon. Olin varma siitä, että vaikka sattuisin jollakin ihmeellä yliopistoon pääsemään, jäisin nuorempien jalkoihin, reputtaisin tentit ja päätyisin takaisin samaan pisteeseen, jossa olin jo monet kerrat aiemmin ollut. Nyt olen kolmannen vuoden opiskelija ja valmiina kandityön tekoon.

Nämä ovat vain pieniä otteita muistoistani, ajan kulusta. Olen edelleen sama henkilö, joka kirjoitti ne ensimmäiset tekstit kirjoituskoneella. Se sama ihminen, joka ajoi kuplavolkkarilla ja edelleen olen se sama ihminen, joka käsitteli lyhytaikaisen ihastuksensa itsemurhan, isänsä kuoleman ja vielä avoeron. Kaikki ne ajoivat useiksi kuukausiksi tilaan, jossa oli vain menetys. Jokainen menetys antoi mahdollisuuden oivalluksiin ja lopulta kaikki aika, edes menetetty, ei ole mennyt hukkaan. Mutta en ole enää 9-vuotias. En edes 18-vuotias, vaan pian, käsittämätöntä kyllä, 40-vuotias.

Siitä huolimatta tunnistan kasvot peilissä edelleen samoiksi kuin vuosia sitten. Monet huomattavasti nuoremmat eivät osaa ajatella minua yli 30-vuotiaaksi. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä kehossani. Se ei ole enää 18-vuotiaan keho, eivätkä kasvoni ole myöskään 18-vuotiaan. Mieleni on siitä huolimatta edelleen se täysin sama kuin 20 vuotta sitten. Se on vain täytetty lukuisilla elämänkokemuksilla, jotka ovat karistaneet edes hitusen pois siitä lapsellisuudesta ja naiiviudesta, jota aivan taatusti ajatuksissani vielä tuolloin oli. Toisaalta olen säilyttänyt lapsenmielisyyteni ja leikkisyyteni, mutta vakavoitunut.

Kuinka paljon aikaa on vielä menetettävänä vain oivalluksia varten? Miten monta vuotta on vielä elettävä, että ymmärtäisin, mistä elämässä on kyse? Riittääkö yhdenkään ihmisen elinikä niiden asioiden oivaltamiseen ja tietämiseen? Nähdäkseni ihminen kuolee aina keskeneräisenä. Maapallo ei ole vielä kantanut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt elämän kaikki puolet ja tosi harvassa ovat ne ihmiset, jotka ovat oivaltaneet itsensä. Vain ymmärtääkseen oman historiansa ja nykyhetken välisen suhteen, ihmisen on tehtävä itsessään lujasti työtä. Siitä huolimatta mennyt ja nykyinen saattavat ajoittain karata käsistä. Jos ihminen kuvittelee voivansa hallita jollakin tavalla kokonaisuuden, oivaltaa kaikkeuden, hänen pitäisi aivan ensimmäiseksi oivaltaa itsensä. Eikä esiin nousevista kysymyksistä ja oivallettavista asioista vähäisin ole ajan ja muistojen suhde.

Voin rehellisesti myöntää, että minulle ihmiselämä on absurdi ajatus. En ymmärrä, mistä ihmiset ovat tulleet, miksi ja miten maailma voi olla sellainen kuin se on. Ja miten kaikki tämä absurdi elämä on suhteessa aikaan, miten kaikki syntyy, elää ja kuolee, siinä välissä vanhenee. Absurditeetit kohtaavat toisensa eikä kaksi absurdia asiaa tee kummastakaan yhtään sen ymmärrettävämpää. Olisi kenties helpompi opetella kaikkia valmiita vastauksia jumalista, luomisesta, kellon tikittämisestä, ajan parantavasta vaikutuksesta ja ikuisuudesta. Mutta ne eivät ole millään muotoa minua tyydyttäviä vastauksia. Voin vain hämmästellä ja ihmetellä sekä joskus vajota muistojen tulvaan sekä kummastelemaan ajan kulkua. Kenties vain hetkeä ennen niitä pieniä muutoksia kehossani, jotka sammuttavat tietoisuuteni.