Lähetyssaarnaajien työ oli aikanaan puhdasta propagandaa. Heidän markkinointipuheensa olivat vetoavia. Huomattavasti vetoavampia taisivat olla ristiretkeläisten suostuttelumenetelmät: jos et hyväksynyt heidän markkinointipuhettaan ja uskonut heidän sanojaan - edes vain nyökytellen - saatoi menettää rakkaan henkiriepusi.

Ilosanomaa jos toistakin on jaettu eri puolille maailmaa. Uskonnoista vain kristinusko ja islam ovat käyttäneet voimakkaita sekä radikaaleja propagandakeinoja, joihin on liittynyt myös kuolemalla uhkaaminen eikä pelkästään metaforana helvetistä. Muut uskonnot ovat olleet huomattavasti rauhanomaisempia, sovittelevampia ja avoimempia. Puhuttaessa uskonnosta, usein päädytäänkin puhumaan kristinuskosta tai islamista, koska ne ovat maailman levinneimmät ja toistaiseksi maailmanhistoriassa näkyvimmin esillä olleet uskomusjärjestelmät.

Nämä uskonnot levittävät "ilosanomaa", uskoa parempaan tai edes oikeaan. Maailmanuskonnoista esimerkiksi taolaisuudessa tällaista "oikeaa" tai "parempaa" ei edes ole. Sen filosofian mukaan on vain asiantiloja, joita ihmiset kokevat milloin milläkin tavalla. Sama pätee taolaisuuden ja buddhalaisuuden risteytykseen, zen buddhalaisuuteen. Tällaista ilosanomaa olisi todella vaikea levittää, koska sen ilosanoma on, ettei ilosanomaa ole ja jos sellaisen kuvittelet olevan, olet tehnyt itsesi autuaaksi ja onnettomaksi.

Kristinusko ja islam eivät kuitenkaan ole ainoita uskomusjärjestelmiä, jotka luottavat omaan paremmuuteensa suhteessa muihin. Tällaiset järjestelmät paljastuvat sellaisessa tilanteessa, joissa kyseenalaistamisen voi nähdä joko turhaksi tai jopa vaaralliseksi. Kansallisvaltion ja isänmaan kyseenalaistaminen voivat saada aikaan hyvinkin voimakkaita tunnepuolisia reaktioita. Tähän reaktioon on kaksi selvästi toisistaan erottuvaa tekijää, erilaista uskomusjärjestelmää: usko kartoissa viivoilla erotettujen kansallisvaltioiden olemassaoloon ja toisaalta kansan paremmuuteen suhteessa toisiin, jolloin ihmisillä on käsitys esimerkiksi vihollisuudesta ja omasta puolesta.

Kansallisvaltioita ja kaupunkivaltioitakaan ei ole aina ollut. Nykyinen ajatus siihen, että sen kaltainen tila olisi joko luonnoton tai mahdoton, on onnistuneen propagandan tulosta. Jyrkän negatiiviset tai positiiviset tunteet kuuluvat ihmisten puheissa ja näkyvät heidän toiminnassaan. Niin kauan kuin tunteet ovat jyrkästi jompaa kumpaa puolta, kyse on todennäköisesti jostakin opitusta arvoasetelmasta, jossa yksi asia muodostuu tärkeämmäksi kuin toinen.

Olen itse puhunut voimakkaasti esimerkiksi alkoholinkäyttöä vastaan. Nykyään työskentelen baarissa eikä minulle ole mikään ongelma keskustella humalaisten ihmisten kanssa tai majoittaa humalaisia tuttujani asuntooni. Aiempi asenteeni johtui pitkälti lapsuudessa ja vielä aikuisiällä kokemistani ahdistavista tilanteista. Kun muut eivät kyseenalaistaneet alkoholinkäytön mielekkyyttä tai tarpeellisuutta, minä päädyin ääripositiivisia asenteita vastaan äärinegatiivisena. Propaganda toimi tapauksessani käänteisesti. Tämä on täysin mahdollista, jos ja kun tunteet ovat polarisoituneita eli minkäänlaista harmaatakaan välimaastoa ei tunnu olevan olemassa.

Tämän lisäksi olen kasvanut hyvinkin lainkuuliaisen äitini läheisyydessä. Hänen vaikutustaan ovat olleet monenlaiset tavat ja uskomukset, jotka ovat liittyneet sekä lainrikkomiseen että puhtaasti minäkuvaani. Onnistunut propagointi vastaa sosiologisessa ajattelussa onnistunut sosialisaatiota eli yhteisön normien siirtämistä kasvavaan lapseen niin, että lapsi omaksuu yhteisön tavat, uskomukset, asenteet jne. Kohdallani kaikenlainen propagointi on ajan mittaan kyseenalaistunut, minäkuvaani myöten. Jälleen asenteiden yksinapaisuus on johtanut mm. siihen, että olen rikkonut lakia ja kärsinyt siitä jonkinlaista omantunnon tuskaa. Samankaltaisia negatiivisia tuntemuksia ovat aiheuttaneet toisen ihmisen edes vähäinenkin "loukkaaminen" (vaikkei missään vaiheessa varsinaista loukkausta olisi tullut). Tunteeni, toimintani ja ajatukseni ovat automatisoituneet, ja tuo automatisoituminen on aiheuttanut lisäongelmia omassa elämässäni.

Tunteideni harhaillessa, edelleen palatakseni ahdistuksen tunteisiin ja niiden käsittelyyn, olen päätynyt toimimaan eri tavoin. Ensimmäisiä kehittämiäni reaktiomalleja olivat kirjoittaminen, liikunta, musiikin kuuntelu ja elokuvien katselu. Näiden päälle kehittyivät sitten muunlaiset mallit, joista yksi mielenkiintoisimmista oli halu päästä pois Suomesta. Koin Suomen ahdistavana maana ja ilmapiirin tukahduttavana. Kun yhdysvaltalainen kirjeenvaihtoystäväni vielä kommentoi jossakin vaiheessa ajatuksiani niin, että olen syntynyt väärään aikakauteen ja väärälle mantereelle, vahvistui entisestään haluni päästä nimenomaan Pohjois-Amerikkaan.

Kuka minua propagoi? Olin katsellut lähes koko nuoruuteni ja vielä varhaisen aikuisuuteni amerikkalaisia elokuvia sekä kuunnellut amerikkalaista musiikkia. Amerikasta oli muodostunut mieleeni eräänlainen myyttinen paikka, johon oli päästävä. Tähän vaikuttivat toki muutkin seikat kuin amerikkalainen kulttuuri. Kaikki läheiseni, jopa minua huomattavasti nuoremmat halusivat matkustella ja olivat matkanneet kuka minnekin. Olihan minunkin nähtävä maailmaa, koska ilman matkailua, minulla ei olisi kokemuksia ja olisin vain kotimaahani jumittunut, ahdasmielinen juntti. Nämä asenteet ja lauseet eivät tulleet koskaan julkilausuttuina, vaan ne tulivat esiin ihmisten puheissa omista matkoistaan ja kokemuksistaan. Äärimmäisen tärkeää tämän propagandan kannalta ovat matkakertomusten lisäksi matkakuvat.

Kun vihdoin pääsin Yhdysvaltoihin reppujeni kanssa, toimin kuten oikean matkailijan ja maailmanmiehen kuuluu: otin kuvia lähes joka tilanteessa ja joka paikassa. Otatin kuvia itsestäni mm. Empire State Buildingin huipulla, New Mexicon osavaltion rajalla, jakkihärkien seurassa Arizonassa ja kaikkien kohtaamieni tuttujeni seurassa milloin missäkin tilanteessa. Matka oli kaikin puolin onnistunut, mutta tunnepuolisesti koin jonkin asian vääräksi.

Tämäkin asia ja kokemus, joka minulle oli syötetty eräänlaiseksi "oikeaksi toimintamalliksi" ja "asenteeksi" kääntyi itseään vastaan. Säilytin matkakuvat ja olen pyrkinyt pitämään tietoisuudessa muistoni tuosta matkasta. Olen maailmanmies siihen pisteeseen asti, etten epäröi ulkomaisten vieraiden majoittamista, eri kulttuureista puhumista ja pidän edelleen esimerkiksi englannin käyttämisestä puhekielenä. Siitä huolimatta koen paremmaksi vaihtoehdoksi tuottaa Suomeen ulkomaalaisia asiantuntijoita, kuin lähteä itse haahuilemaan huvin vuoksi ja ajan kuluksi ulkomaille. Sen sijaan, että olisin varsinaisesti matkailukielteinen, olen matkailukriittinen. Kyseenalaistan erityisesti huvimatkailun ja sen nopeimman matkustusmuodon eli lentämisen tarpeellisuuden tilanteissa, joissa se ei ole täysin välttämätöntä eli kohdemaahan ei olla viemässä ruokapaketteja, taloudellista apua, muuta humanitaarista apua jne.

Jos kristinusko ja islam ovat uskonnoista ne, jotka ovat levinneet maailman ääriin, niin uskomuksia on toki muitakin ja kaikkien matkaamisen maailman äärin on mahdollistanut ihmisten tarve matkata. Uskontojen levittäminen muihin maihin on historiassa tunnettu kolonialismina ja nykypäivän länsimainen matkailuinnostus, länsimaisen kulttuurin levittäminen tunnetaan uuskolonialismina. Ihmisen tarve nähdä maailmaa on ymmärrettävää, mutta esimerkiksi uskontokriitikoiden evankelointiin ja lähetyssaarnaamiseen kohdistuvalta kritiikiltä menee pohja sillä hetkellä, kun he kokevat tarpeelliseksi viedä itsensä ja länsimaiset asenteensa (länsimainen ilosanoma) tietoisesti tai tietämättään johonkin kaukaiseen kohdemaahan.

Ilosanomaksi voidaan mieltää myös se, miten ihmisten halutaan nykypäivänä olevan elämänmyönteisiä ja positiivisia. Millä tavalla elämänmyönteisyyttä ja positiivisuutta mitataan? Jos näistä huolella mitattavista asenteisiin liittyvistä tekijöistä tulee kynnyskysymys esimerkiksi työpaikkojen saannissa, on kenties helpompi tällöin vain imeä propaganda sisäänsä ja alkaa toimia kuten uskoontullut kristitty. Ilosanoma on tärkeä ja se tulee kohdata hymysuin, luonnollisesti. Mutta miten moni "elämänmyönteinen" ja "positiivinen" henkilö on masentunut, tullut loppuunpoltetuksi työpaikassaan, ahdistunut ja vain kadonnut ulkomaille jonkin paremman elämän toivossa?

Niin iloinen asia kuin ilosanoma onkin, se on lopulta yhtä kuluttava kuin surusanoma. Siinä jossakin sanomien välimaastossa on elämä, jossa on kenties piirun verran vähemmän tunnetta, mutta huomattavasti paljon enemmän tasapainoista hyvän olon tunnetta, realismia ja rehellisyyttä.