Kun homo sapiens historiansa alussa katsoi taivaalle ja näki myrskypilven, hän tulkitsi sen eri tavalla kuin me tämän päivän ihminen. Auringolla oli tuolloin yhtälailla erilainen merkitys, koko luonto viestitti ihmisille toisin kuin urbaaneille ihmisille tänään. Ihmiset iloitsivat sateesta, koska se oli heidän sadolleen ja siten myös heille itselleen lahja. Kuka tuon lahjan heille antoi? Jos taas satoi liikaa, maa tulvi ja tuhosi heidän sateensa, joku oli heille vihainen. Kuka heille oli niin vihainen?

Symboli on asia, jolle ihmiset ovat sopimuksenvaraisesti antaneet merkityksen. Tämä merkitys on usein jaettu, kuten krusifiksi symboloi ristiinnaulittua ja sovituskuoleman kärsinyttä Jeesusta tai vihreä valo antaa ihmisille luvan ylittää tien. Sade on siten voinut symboloida joko palkitsevaa, rakastavaa tai vihaista, kostonhaluista jumaluutta; jotakin tuonpuoleista, jonka ihminen voi tavoittaa ja nähdä vain luonnonilmiöissä sekä ihmiselämässä.

Symbolien tulkinnan, ymmärtämisen ja välittämisen ensimmäinen ehto on kieli, kirjoitettu ja puhuttu. Vaikka yksi ihminen olisi kummastellut sadetta, sen lahja- tai rangaistusluonnetta, se ei vielä olisi johtanut jaettuihin merkityksiin, jos kyseinen ihminen olisi puhunut ainoana maailmassa omaa kieltään. Kukaan ei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoittaa. Sen sijaan ihmiskieli on kehittynyt hitaasti eri maailmankolkissa tietyissä yhteisöissä jaetuiksi. Näin yksi ihminen on saattanut välittää kummastuksensa, uskonsa, pelkonsa ja arvelunsa koko yhteisölle. Kun yhteisö on omalla kielellään kyennyt kummastelemaan luontoa ja sen luonnetta, he ovat saattaneet yhteisesti päätyä ajatukseen, että sade symboloi jotakin. Tästä eteenpäin yhteisö ei välttämättä ole jäänyt uskossaan ainoaksi, mutta käsitys sateen merkityksestä ja sen aiheuttajasta on varioitunut aina tähän päivään saakka.

Vanhoja kulttuureja tutkimalla voidaan päästä otaksumaan, että vielä muutamia tuhansia vuosia sitten, joka muutamia satoja vuosia sitten, ihmiset olivat taipuvaisempia tulkitsemaan luontoa, taivaankappaleita symboleina. Nämä symbolit puolestaan viestittivät ihmisille jotakin sanatonta, signaaleja, kuten ihmiset lähettävät signaaleja toisilleen tietämättään. Luonto on viestinyt ihmisille symbolein, joiden merkitykset ovat ihmisten itsensä luomia ja jakamia. Koska symbolit voivat merkitä ihmisymmärryksessä persoonia ja persoonat viestivät keskenään, ihmiset ovat saattaneet alkaa kommunikoida symboleille. Signaalit vaihtuvat vastavuoroisesti, ilman kitkaa. Lopulta kuitenkin, jos ihminen keskustelisi Auringon tai sateen kanssa, näkisimme ja kuulisimme ihmisen mutisevan itsekseen. Aurinko saattaisi vain lähettää säteitään tai painua pilven taakse, sade voisi alkaa tai loppua.

Ihmiskunnan kaukaisessa historiassa ihmisillä on ollut vain puhuttu kieli. Sateen merkitys on saattanut yhteisössä muuttua, tarinat esi-isistä ovat saattaneet muokata tarinoita, mutta kaikesta huolimatta perusajatus taivaallisista persoonista on kulkeutunut eteenpäin, hallitsemattomasti. Ihmismuistin ollessa kohtuullisen lyhyt, tarinat ovat voineet muuttua melko perinpohjaisesti tarinaa välittäneen populaation sairastuttua ja kuoltua. Kaikesta huolimatta perinteitä on pidetty yllä suullisesti. Muuttuvat tarinat jähmetettiin paikoilleen ja niistä tehtiin muuttumattomattomia, kun kirjakieli alkoi kehittyä. Esi-isät ja heidän legendansa eivät enää vaikuttaneet, tarinat eivät enää välittyneet suullisesti, vaan kaikki alkoi olla kirjasta tarkistettavissa. Aiemmin elävät tarinat ja tulkinnat muuttuivat dogmeiksi. Sade ei enää suoranaisesti symboloinut taivaallista persoonaa, vaan tiedettiin jumalten olevan kaikkien luonnonilmöiden taustalla. Näin ei ollut siksi, että ihmiset pohtivat asiaa ja pyrkivät löytämään vastauksia, vaan siksi, että pyhin kirjaimin (vrt. hieroglyfit) on näin kirjoitettu.

Totuuden jähmetyttyä tulkinta jähmettyi. Ihmisten lukutaito kasvoi ja ajan myötä ihminen saattoi alkaa pohtia omaa asemaansa suhteessa luontoon kirjallisesti, ei vain omassa mielessään. Kulttuurit alkoivat sekoittua ja eri kirjauskontojen välillä on löydettävissä yhteyksiä, joita kuitenkin pyritään mahdollisuuksien mukaan peittämään tai torjumaan. Tällaisia yhteyksiä on mm. jo kauan sitten kuolleen sumerilaisen uskonnon ja juutalaisuuden (siten myös kristinuskon ja islamin) välillä; samoin unohdetulla egyptiläisellä uskonnolla on yhteyksiä juutalaisuuteen ja kristinuskoon. Kaikesta huolimatta Raamattu halutaan nähdä alkuperäisenä ja ainutlaatuisena ilmoituksena Jumalasta. Sumerilaiseen ja egyptiläiseen uskontoon tutustunut huomaa melko pian, että aika monet Raamatun tarinoista ovat enemmän tai vähemmän suoraa lainausta mytologioista, jotka ovat jo kauan sitten unohtuneet. Lukutaito onkin johtanut vertailuun, opillisiin ja tulkinnallisiin kiistoihin. Sen sijasta, että tulkinta olisi joustava ja muuntuva, kuten suullisen tradition vielä eläessä, tulkinnasta on tullut absoluutti, muuttumaton totuus.

Tänä päivänä länsimainen kulttuuri on täynnä viestintää. Hukumme signaaleihin. Kun katsomme taivaalle ja näemme tumman pilviharson, tiedämme sateen mahdollisuuden olevan lähellä, muttemme automaattisesti tulkitse jumalten olevan meille vihaisia. Jos olemme tarpeeksi oppineita, tiedämme senkin, miksi sadepilvet muodostuvat ja miksi. Taivaalliset persoonat ovat aina vain kauempana meidän arkipäivästämme. Voimme nauttia niin auringosta kuin sateesta ilman syvällisen uskonnollista tai hengellistä tulkintaa.