Ongelmien ja niiden syiden, kuten omien heikkouksien ja elämänkokemusten prosessointi on raskasta puuhaa. Monet säilyttävät elämänmyönteisyytensä, eivätkä jaksa vatvoa kovin pitkään asioita, vaan toteavat asioiden olevan kunnossa hyvin vähällä. Toisaalta on ihmisiä, jotka kieltävät kaikki ongelmat ja prosessointitarpeensa. Jos ensimmäisessä tapauksessa karvaita pettymyksiä voi tulla liuta, niin jälkimmäisessä taas ihminen huomaa kerta toisensa jälkeen toimineen "hassusti". Tällainen ihminen voi pettyä hyvinkin itseensä, mutta koko elämä saattaa olla yhtä pettymystä, jos ei missään vaiheessa pohdi, mitä se elämä noin loppuen lopuksi on.

Oma ryhmänsä ovat ihmiset, jotka prosessoivat - ja prosessoivat. Toisaalta on niin, että elämä itsessään on huonosti ängettävissä sellaisenaan yhden ihmisen tajuntaan ymmärrettävästi. Ihminen on lopulta ymmärrykseltään rajallinen ja vaikka kuinka koettaisi selvitellä ongelmiaan, aina jotain jää huomaamatta. Näin ollen sen lisäksi, että ihminen saattaa mennä puuskuttaa eteenpäin ilman suurempia ja huolia sekä prosessointeja, toinen ihminen saattaa kaikista yrityksistään huolimatta jättää suurimmat ongelmansa läpikäymättä ja huomata, että pian on taas jotain uutta pinnassa. Näin prosessia seuraa uusi prosessi, uusi vaihe omassa kehityksessä ja kasvussa. Oppimisen kannalta ihmisen muistin rajat tuottavat ongelmia. Miten pitää muistissa oivallukset, joita aiemmissa prosesseissa on tullut?

Voisin kutsua itseäni prosessikirjoittajaksi. Ajatuksena se tarkoittaa, etten minä tai tekstini ole koskaan valmiita. Niitä voi pyöritellä ja pyöritellä, mutta jossain vaiheessa on mentävä eteenpäin. Tässä on ajatuksellisesti kahdenlaista läpikäymistä: niin elämään kuin tekstiin liittyvään. Tunnustan oman rajallisuuteni ihmisenä. Ymmärrykseni ja muistini ovat hataria, mikä ei vaikuta vain omaan elämääni ja sen hallintaan, omaan kehitykseeni ihmisenä, vaan se vaikuttaa myös teksteihini. Saatan unohtaa, mitä kirjoitin kuukausi sitten ja kirjoittaa lähes identtisen tekstin uudelleen. Juonellista tekstiä kirjoittaessa tämä saattaisi johtaa siihen, että tekstin sisällä on lukuisia ristiriitoja, joita lukija voi ihmetellä ja ajatella niitä virheinä. Toisto ja sisäiset ristiriidat laskevat tekstin arvoa, mutta miten on ihmisyyden laita?

Ihmiset eivät kuitenkaan uusiudu kuin prosessoimalla, oppimalla uutta ja jättämällä taakseen vanhaa. Elämässä monet asiat toistavat itseään ja ihmisissä on sisäisiä ristiriitoja aivan huomaamatta. Ristiriitainen ja itseään toisteleva ihminen aika huonosti huomaa ja tunnistaa näitä piirteitä itsessään, eikä niitä aina huomaa muutkaan, koska meillä ei ole vain yhtä "lukijaa". Siirrymme ihmisen luota toisen luokse kertomaan uudelleen lähes samat asiat, lähes samalla tavalla. Muistin rajallisuus aiheuttaa aikanaan sen, että aiemmin tuoreesta muistikuvasta jää tavallaan jäljelle vain kehykset ja ääriviivat. Yksi esimerkki omista muistoistani. Kävin vuonna 1991 Ruisrockissa, Turussa katsomasa Nirvanaa. Monet ihmiset ovat olleet kiinnostuneita tietämään millainen keikka oli, nykyinen muistikuvani on seuraava:

"Muistan melkein kuin eilisen istuneeni kesällä vuonna 1991 Turun Ruissalossa kuuntelemassa Nirvanan konserttia. Ajauduin ensin ihmismassan mukana kohti lavaa, mutta hetken päästä päätimme serkkuni kanssa siirtyä kauemmas lavasta puiden varjoon kuuntelemaan. Istuimme ruoholla ja läheisten puiden juurille kävi virtsaamassa lukuisat ihmiset, vaikka ulkovessat olivat vajaan sadan metrin päässä. Konsertin tuoksinassa joku mies pyörtyi lavan edustalla ja Kurt Cobain ruiskutti vettä yleisön joukkoon. Kerran hän heitti myös mikrofoninsa yleisölle. Nirvana esitti lähes kaikki siihen mennessä levyttämänsä biisit, tunsin vain osan."

Vuonna 1991 olin voittanut vakioveikkauksessa rahaa ja kustansin sillä voittorahalla matkat sekä liput Ruisrockiin. Serkkuni lähti mukaan. Joitain hetkiä aiemmin olin ostanut Nirvanan Nevermind-levyn, muista biiseistä minulla ei ollut aavistustakaan. Minun muistikuvissani ei ole enää, millainen tuo päivä oli. Käsittääkseni melko helteinen, koska emme olisi istuneen nurmikolla sateisena päivänä. Muistikuvani aukkoisuus tuleekin parhaiten esiin siinä, mitä jätän kertomatta, koska en ole katsonut tarpeelliseksi säilöä aivan kaikkea muistiini. Joka tapauksessa, kun minua konserttia seuraavana päivänä pyydettiin kertomaan tapahtumasta ja fiiliksistä, tarinani oli hieman toisenlainen. Olen unohtanut silloisen kertomukseni, mutta olen pitänyt muistiani yllä kertomalla tapahtumasta. Nyt muistan enää vain "ääriviivat" eli asiat, jotka ovat olleet tavalla tai toisella minulle tärkeitä ja huomionarvoisia. Muistin kaksinaisuus taas tulee esille siinä, että ostin vasta tuon tapahtuman jälkeen Nirvanan Bleach-levyn ja tunnistin muutamia biisejä, joita en tuntenut kuullessani ne Turussa. Jälkikäteen kuitenkin lisäsin tiedon omaan kertomukseeni muistikuvastani.

Tämä muistikuva on kuitenkin mieluisa ja sen olen halunnut säilyttää. Aika moni luultavasti haluaa säilyttää hieman vastaavanlaisia muistikuvia. Miten käy sitten muistikuvien kanssa, joihin liittyy ikäviä muistoja? Positiivisia muistikuvia ei tarvitse erityisesti prosessoida, mutta ne prosessoituvat (tulevat käsitellyksi ja muuntuvat kuin kokemukseni Nirvanan keikasta) kaikesta huolimatta ajan kanssa. Negatiiviset mielikuvat sen sijaan tahtovat mieluummin hautautua, koska ne voivat aiheuttaa ahdistusta. Tuota ahdistusta on helpompi niellä ja torjua kuin käsitellä, varsinkin aivan tuoreeltaan se voi olla todella vaikeaa. Ainoa tapa olisi reagoida välittömästi tunnepohjaisesti. Silloin mikään ei jäisi sillä hetkellä kismittämään tai ainakin siltä tuntuisi. Aina kuitenkin voi jäädä jotain, koska tunnepohjalta tehdessä ihminen voi tehdä ja sanoa harkitsemattomia asioita. Meillä ihmisillä on lopulta hyvin erilaiset älylliset valmiudet käsitellä ja purkaa tunteitamme ja kokemuksiamme niin, että kaikki tulisi kerralla käsitellyksi.

Jonkinlainen kultainen keskitie olisi tässäkin paras vaihtoehto. Silti on lähes väistämätöntä, että ihminen jossain välissä elämäänsä kävisi kokemuksiaan läpi ajan kanssa ja huolella. Kirjoittamisen olen katsonut omalla kohdallani hyödylliseksi ja se on auttanut minua ymmärtämään muistini rajoja. Lukiessani vuoden vanhoja tekstejäni saatan ihmetellä: "kuka tämän on kirjoittanut?" Siitä huolimatta ajatukset ovat minulle jo tuttuja ja se taas kertoo muistini sekä kokemusteni jäsentymisestä. Prosessi on kuitenkin syytä lopettaa jossain välissä ja omalla kohdallani olen ajatellut, että ehkä minun prosessini jatkaminen kirjoitettuun muotoon saattaa auttaa jotakuta toista. Omalla kohdallani vastaavaa hyötyä aivan kaiken toistamisesta ei enää ole hyötyä.