Puhuttaessa uskonnoista vielä enemmän itseäni häiritsee se, miten sanalla "uskonto" erotetaan muut arvostukset, asenteet, koko kulttuurinen miljöö, johon "uskonto" sijoittuu. Tällaisella puheenparrella "uskonnosta" tehdään ikään kuin jokin erityinen inhimillisen käyttäytymisen ja toiminnan kenttä, joka on irrallaan muista kentistä.
Jos maailmasta kyettäisiin jotenkin riisumaan "uskonnot", niin kävisikö se tutkimuksellinen ote, jota uskontotieteellä on tarjota, tarpeettomaksi? Näkisin, että uskontotiede tutkii sitä, miten ihmiset ja ihmisyhteisöt luovat erilaisia käyttäytymismuotoja, perustelevat ja arvottavat niitä. Käyttäytymismuotoihin sisällytän puheen ja perusteluun sekä arvottamiseen ajattelun.
Tältä pohjalta hyvinkin arkipäiväiset asiat saattavat saada rituaalisia muotoja. Toisaalta vallankäyttö on perusteltava jollakin tavalla ja vallankäyttöön sisältyy aina ajatus jonkin asian "hyvyydestä" tai "paremmuudesta" verrattuna muihin asioihin. Politisointiin liittyy vahvasti arvot, joita viedään eteenpäin, eikä vain politiikassa, vaan yhtälailla perheissä, ystävyys- ja parisuhteissa, työpaikoilla, harrasteissa jne.
Tärkeäksi kysymykseksi uskontotieteen kannalta voisi tällöin tulla se, miten ihmiset perustelevat asenteensa, arvonsa, hyvän ja huonon rajanvetonsa sekä miten ihmiset tältä pohjalta käyttävät valtaa suhteessa muihin. Käytännössä uskontotiede voisi tällöin pureutua vallan hienorakenteisiin, miten esimerkiksi isän ja äidin suhde lapsiin on erilainen, kumman arvot ja asenteet siirtyvät lapseen helpommin ja miksi.
Tämä lähestysmistapa on aika lähellä yksilöpsykologista ja sosiologista, mutta jos "uskontoja" ei varsinaisesti olisi - ja jo nykytilanteessa useista uskonnoista on kerätty niin paljon tietoa, ettei sitä ole kovinkaan helppoa hallita - ei myöskään olisi mitään valtaisaa tarvetta kiinnittää huomiota varsinaisten uskonnollisen materiaalin keräämiseen ja analysointiin. Sen sijaan voitaisiin analysoida arkipäivää, mutta tiukasti mm. arvo-, asenne- ja pyhityskysymyksiin keskittyen.
Elämme kuitenkin maailmassa, jossa on uskontoja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että uskonnot olisivat näistä kysymyksistä mitenkään irrallaan, vaan samat kysymykset ovat tärkeitä kaikesta huolimatta. Uskonnon kattokäsitteellä, vaan eriytetään arkipäiväinen toiminta joksikin omaksi, erityiseksi toiminnanmuodokseen. Nykyisessä uskontotieteessä en näe tätä erityisen hedelmällisenä lähtökohtana. Tuota "uskonnollista" materiaalia on kerätty yli vuosisadan ajan ja erilaisia teorioita on laidasta laitaan selittämässä, mistä yhdenlainen Uskonnollinen toiminta saattaisi johtua. Siirryttäessä toiseen uskontoon, osa teorioista vesittyy ja kun puhutaan arkipäivästä, teoriat alkavat olla yhä kauempana käytännöstä.
Tästä esimerkkinä otan Namibiassa pitkään asuneen Lähetysseuran työntekijän kommentin. Hän teki töitä Namibiassa lähes kaksikymmentä vuotta ja päätyi Suomeen palattuaan pöydän ääreen, jossa teoreetikot kävivät keskustelua kulttuurientutkimuksesta. Hän kertoi, ettei ymmärtänyt sanaakaan teoreetikoiden puheista, vaikka he puhuivat sellaisesta työstä, jota hän oli toistakymmentä vuotta tehnyt. Käsitteet eivät kohdanneet toisiaan ja lopulta teoreetikoiden sekä käytännön työtä tehneen käsitysten välille syntyi kuilu: teoreetikoiden mielestä kun teoriat olivat tärkeitä ja se, että kaikki tehtiin tieteellisten normien mukaisesti; työntekijän mukaan taas mitään ei voida tutkia kunnolla, jos tutkittavaa kohdetta ei tunneta ja ennalta ymmärretä. Kun tulemme käytäntöön, meillä on todella paljon itsestäänselvyyksiä, joiden olemassaoloa emme edes ymmärrä, koska ne ovat niin meihin itseemme rakennettuja.
Otan siis toisen esimerkin alkoholinkäytöstä. Suomalaisessa yhteiskunnassa alkoholinkäyttö liittyy monenlaisiin tilanteisiin, juhliin ja arkeen. Moniko suomalainen alkoholinkäyttäjä tietää, mitä tarkalleen kurkustaan alas kaataa käyttäessään alkoholia, mitkä alkoholinkäytön historialliset syyt ovat, mitä hänen elimistössään tapahtuu, kun hän juo alkoholia, miksi hän itse alkoholia käyttää, millä motiivein, millä perustein? Eihän tällaisilla kysymyksillä yksinkertaisesti ole paljoakaan tekemistä käytännön kanssa. Olisi hyvin todennäköistä, että jos käytännössä toimiva ihminen ymmärtäisi kaiken tämän teoreettisen ja historiallisen taustan, alkoholinkäyttö loppuisi. Käytännössä tämä on kuitenkin täyttä utopiaa.
Ehkä on niin, että teoriat luodaan käytäntöjen pohjalta. Mutta on tavallaan valitettavaa, että tieteilijät joutuvat karsimaan innovatiivisuuttaan, koska heidän on ensin sisäistettävä tieteellinen koodi ja opittava tietämään kenen äänellä he puhuvat. Tässä ihminen pakotetaan etsimään olemassaolevia vastauksia ja käytännössä unohtamaan sen, mitä käytäntö ja elävä elämä heille voisi kertoa. Se kun on nykypäivänä niin tieteilijöille kuin taiteilijoille selvää, ettei enää ole mitään uutta keksittävää. Kaikki on jo kertaalleen sanottu. Oman äänen löytäminen on taiteilijan haastavin työ, asioiden ilmaisu omalla tavallaan. Tieteilijöillä taas tämä oma ääni voidaan pahimmillaan hukuttaa läjään "viisaampien" kakofoniaa.
Olemme teoreettikkoja tai vain ihmisiä, me olemme silti rajallisia olentoja. Vaarana on lähinnä se, että kun tiedeyhteisö vihdoin hyväksyy tieteilijän, hänestä tulee omassa sisäisessä merkityksenannossaan jotakin enemmän kuin "tavallinen" ja "käytännössä" toimiva ihminen. Hän saattaa olla totuuden äänitorvi, jonka puheet ovat kaukana käytännön ymmärrystä. Lopulta kumpi on enemmän oikeassa: ihminen, joka maalaisjärjellä on päätynyt ilman kaikkien tieteellisesti todistettujen aineistojen tuntemusta samaan päätelmään kuin professori, joka on käyttänyt 12 vuotta yliopistossa yrittäessään löytää niitä vastauksia, jotka hän olisi saavuttanut maalaisjärjelläänkin - jos sitä olisi?
Kommentit