Katsoin tänään elokuvan Elvis Has Left The Building. Pääosassa Kim Basinger ja John Corbett. Tarina on aika moniulotteinen ja sen voi tulkita monella eri tavalla. Lähtökohtana siinä on se, että Elviksen kuollessa vuonna 1977 maailmassa oli kolme Elvis-imitaattoria. Parikymmentä vuotta myöhemmin heitä oli 50.000. Jos heitä tulee tasaisella vauhdilla lisää, vuonna 2012 joka neljäs ihminen on Elviksen matkija. Pääosan esittäjä Kim Basinger esittää naista, joka on joskus 50-luvun lopulla saanut Elvikseltä kyydin kotiin ja vuosikymmeniä myöhemmin hän kohtaa kohtalonsa. Hän alkaa tappaa vahingossa imitaattoreita. Mitään aietta hänellä ei ole tehdä niin, mutta niitä vain on niin paljon, että vahingossakin niitä kuolee (vähän kuin muurahaisia).

Elviksen seuraajat ovat muodostaneet ikäänkuin kultin, jonka keskipisteessä on heidän palvontansa kohde: Elvis. He pyrkivät liikkumaan ja laulamaan kuin Elvis, mutta silti he ovat jotain muuta. He ovat mustia, valkoisia, pieniä ja isoja. Heidän toimintansa saa melko absurdeja mittakaavoja viimeistään elokuvan loppukohtauksessa, jossa Basinger menee kiinalaisen miehen juttusille ja näyttää valokuvaa, jossa on Elvis-imitaattori ja kysyy: "doesn't he look like him?" Keskustelu etenee jotakuinkin siihen, että Basinger sanoo lähtiessään "...Elvis is alive." Ohikulkeva imitaattori kuulee vain Elviksen olevan elossa ja käy kyselemään kiinalaiselta mieheltä, joka ei tunnu ymmärtävän englantia kovin hyvin ja lopulta keskustelu johtaa kommenttiin "there's a proof." Toinen ohikulkeva imitaattori taas kuulee: "Elvis is alive... a proof" ja johtaa tästä haluamansa lauseen: Elvis on elossa ja siitä on todisteita. Hän alkaa jakaa tätä tietoa eteenpäin muiden imitaattorien keskuuteen ja hetken päästä lause on "Elvis is alive and he is on the roof" (Elvis on elossa ja hän on katolla). Elvikset säntäävät kaikki katolle huitomaan kohti taivasta ja odottamaan Elvistä.

Henkilöpalvonta saa nopeasti uskonnollisia piirteitä. Loppukohtaus antaa vielä hieman osviittaa siihen, millaisena ei-uskovat kokevat uskovien toiminnan. Uskovatkin kun odottavat jotain kädet kohti taivasta, kukin huutaa omaa Herraansa. Mikä mielenkiintoista, jokainen vielä tuntuu saavan jotakuinkin haluamansa vastauksen. Aivan samalla tavalla kuin Elvis-imitaattorit lopulta saivat vastauksen. Lopputulos on siksi aina riippuvainen siitä, mihin kukin uskoo ja onko hänellä minkäänlaista kykyä tai halua kyseenalaistaa oma uskonsa. Kokemus saattaa kyseenalaistaessa saada toisenlaisia selityksiä ja merkityksiä. Se taas voi olla uhka koko maailmankäsitykselle. Niin, mitä sitten, jos Elvis onkin kuollut? Sama kysymys voidaan esittää moihin henkilöpalvontaan liittyvissä kohdissa, mukaanlukien Jeesus. Millä tavalla maailma olisi tarkalleen erilainen, jos Jeesus on kuollut, eikä hän koskaan ollutkaan jumalallinen?

Me näemme helposti vain ulkopuolisten käyttäytymisen ja se on meille käsittämätöntä, jos tiedämme vain omasta maailmastamme ja omista motiiveistamme. Valitettavasti kuitenkin erilaisia motivaatioita, selityksiä ja ihmisiä on aika paljon. On melko huono tekosyy tuomita muita ihmisiä joko helvettiin tai hulluiksi vain siksi, ettei haluta tietää heistä mitään ja siksi ei myöskään ymmärretä. Elvis-imitaattoreilla on varmasti järkevä selitys heidän toiminnalleen. Ei ole minun tai kenenkään muun tehtävä alkaa kyseenalaistamaan heidän uskoaan, heidän palvonnankohdettaan. Heidän on itse herättävä näkemään maailmassa jotain muuta. Mikä pahinta, on heidän tehtävänsä hyväksyä se, ettei heidän palvontansa kohde ehkä olekaan enää olemassa ja heidän toimintansa on vain suuremman luokan höperyyttä.

Millainen merkitys tämän höperyyden jatkumisella sitten on sillä, että Elviksen elossaoloon uskovat usein puhuvat Elviksestä paljon. He etsivät aktiivisesti tietoa ja johtolankoja saadakseen vastauksen. Aivan samalla muissa uskonnoissa ollaan käännytty hakemaan todisteita uskolle. Lisäksi, vaikka suoranaisia todisteita ei löytyisi, ihminen kuitenkin käyttää huomattavan osan ajastaan puhumalla uskostaan ja sen kohteesta. Emile Durkheim sanoi, että "oikea" uskova ei voi olla puhumatta uskostaan ja sitä kautta hän ei voi olla levittämättä uskoaan. Yhteiskunnallisesti katsoen tieto leviää vain kommunikaation kautta ja ensisijainen kommunikaation kohde on ihminen itse. Olen itse taas käyttänyt tästä hieman toisenlaista päätelmäketjua eli valehteluun liittyvää. Ihminen itse motivoi valheensa, siihen voi olla syy, jos toinen. Ihminen on itse ensisijainen valehtelunsa kohde ja kun valhe jatkaa elämänsä, siitä saattaa tulla osa ihmisen kokemusmaailmaa. Ihminen harhauttaa itseään tiedostamatta huomattavasti helpommin ja vaivattomammin kuin muita ihmisiä. Kun ihminen toistelee tarpeeksi kauan uskonsa ydintä, hän alkaa vahvistua uskossaan. On sanomatta selvää, millainen vaikutus tällä sitten on kun oman tunnustuksen kuulijakuntana on joukko samalla tavalla uskovia. Valhe ei enää koskekaan yhtä ihmistä (individuaalia), vaan kokonaista joukkoa. Tähän samaan harhaan menevät elokuvan Elvis-imitaattorit. He ovat joukolla seisomassa katolla ja heiluttamassa käsiään kohti taivasta. Ja motivaatio tähän ei suinkaan tule Elvikseltä tai taivaasta, vaan vain ja ainoastaan jokaisesta ihmisestä itsestään.

Tästä kuitenkin on esimerkki uskontotieteen piiristä. Puhutaan 'ei-kenenkään-ajatuksesta', joka on ikäänkuin koko seurakunnan yhteistä, mutta sillä ei ole selvää alullesaattajaa. Kun jokainen tuntuu ajattelevan samalla tavalla ("Elvis/Jeesus elää"), sen ajatuksen voidaan ajatella tulevan jostain ulkoa käsin, jumalallisena ilmoituksena. Seurakuntayhteys on tärkeä uskon kannalta, se vahvistaa jokaista ihmistä uskossaan, mutta herää väistämättä kysymys: mihin tätä seurakuntayhteyttä ihminen tarkalleen tarkoittaa, jos on kenties tuhansia vastaavia yhteisöjä, jotka uskovat eri tavalla? Jokainen luonnollisesti ajattelee olevansa oikeassa, mutta lienee päivänselvää, että kun yhteisöjen maailmankäsitys on ristiriidassa toistensa kanssa, jokainen käsitys ei voi olla totta. Jokainen väittää yhtä kiivaasti olevansa oikeassa, joten on syytä jättää koko tämä ristiriitaisuus ja kinastelu tuonnempaan ja kysyä, onko seurakuntayhteydellä kenties suurempikin merkitys ihmisten uskossa ja elämässä?

Tiedostan sen, että minun maailmankuvani saattaa monista vaikuttaa kieroutuneelta, sairaalta, toivottomalta, mahdottomalta, järjettömältä, epäkäytännölliseltä, tarkoituksettomalta jne. Mutta samalla tavalla meidän jokaisen käyttäytyminen ilmentyy toisille outona ja vaikeasti ymmärrettävänä (järjettömältä, toivottomalta). Koska itse vielä olemme omasta mielestämme pääsääntöisesti tervejärkisiä, niin muiden omituiset ja oudot ajatuskuviot saattavat vaikuttaa epäluonnollisilta (sairailta). Enkä kiellä, etteikö minun kohdallani voisi niin olla. Haen kuitenkin rehellisesti ja rohkeasti apua silloin kuin näyttää, että ajattelutavassani on joku perustavanlaatuinen vika, jonka vuoksi ihmiset kaikkoavat läheisyydestäni. En kuvittele olevani täydellinen tai ajatteluni olevan jokaiselle ihmiselle ymmärrettävää. Tätä samaa toisaalta vaadin muilta ihmisiltä, jos he katsovat asiakseen tuomita muiden ihmisten ajattelua ja toimintaa käsittämättömänä. On parempi ottaa selvää, olla kiinnostunut ja pyrkiä ymmärtämään kuin jättää edes koettamatta ja ottaa sitten kovat keinot käyttöön, koska oma käsityskyky (kuten jokaisen ihmisen) on rajallinen.