Kun eilen aloin kirjoittaa menneistä kuukausista eron jälkeen mielessäni oli itseasiassa kirjoittaa enemmän fiiliksiä ja tunnelmia. Eilen se jäi vähiin. Olen kokenut arkipäiväisten asioiden ja tunteiden kirjoittamista tärkeänä, koska tulevaisuudessa saattaa etääntyä aiemmin tapahtuneista asioista ja samalla tunteet ja oivallukset jäävät unohduksiin.

Tunnelmat asunnossa, jonka pitkälti exäni valitsi meidän yhteiseksi kodiksemme, eivät ole olleet kovin kaksiset. Ensimmäisten päivien aikana tunsin valtavaa pettymystä itseäni kohtaan, mutta toisaalta petyin exääni siinä, ettei hän kyennyt puhumaan minulle, keskustelemaan kanssani. Kun hän alkoi IRC:ssä sitten vuodattaa patoutuneita tunteitaan, sain koko ryöpyn kerralla niskaani ja itsesyyttely pääsi valloilleen. Luultavasti melko normaali reaktio, mutta sillä hetkellä olin lyöty. Pettymys oli siinä määrin kova, että soitin välittömästi seuraavana päivänä, huonosti nukutun yön jälkeen terveyskeskukseen ja sain melko nopeasti ajan lääkärille. Kuitenkin ennen lääkärikäyntiä ehdin raahata aika paljon tavaraa pihalle, mm. mikroaaltouunin ja vanhan tietokoneen sekä potkaista hajalle yhden lipaston laatikon ja heittää jonkin purkin keittiön lattialle sellaisella voimalla, että lasinsirpaleita löytyi vielä kuukausienkin jälkeen nurkista.

Olin odottanut aika pitkään lääkärikäyntiä. Minun olisi kannattanut käydä jo aiemmin tai ainakin exäni oli sitä mieltä, että veriarvot sun muut olisi tutkittava. Kiirehdin siis veri- ja astmakokeita, jotka osoittautuivat puhtaiksi. Suurin apu kuitenkin tuli siitä, että aloin käydä säännöllisesti juttelemassa ensin sairaanhoitajan kanssa ja myöhemmin psykologin. Akuutissa tilanteessa se oli pääni kannalta äärimmäisen tärkeää, mutta hiljalleen niiden keskustelujen tarve alkoi hiipua. Ehdin puhua psykologille asioista, joista en koskaan ollut aiemmin suutani avannut ja ihmettelin hänen reaktioitaan. Siinä missä itsekin (exäni lisäksi) tuomitsin tietyt toimintamallini, psykologi piti niitä ihan normaaleina asioina ja käsiteltäväksi tulikin lähinnä se, miksi koen ne asiat jollain tavalla tuomittavina. Mikä exäni ja minun välillä ehkä menikin pahimmin myttyyn oli se, ettei luottamus ollut absoluuttinen. Mutta toisaalta toiselle täydellinen antautuminen tuntuu jopa pelottavalta ajatukselta. Ja mitä tapahtuu kun suhde ehkä joskus loppuu?

Käynnit psykologilla alkoivat loppuvaiheessa tuntua jopa hieman noloilta. Psykologi tuntui puolessa välissä käyntejä vaikuttamaan jo siltä, ettei oikein ymmärtänyt mikä ongelma noin pohjimmiltaan oli. Loput käynnit kuitenkin tuntuivat menevän jo paremmin, mutta mitään akuuttia avuntarvetta ei ollut kummankaan osapuolen mielestä ja se hoitojakso sitten jäi siihen. Olo onkin ollut huomattavasti parempi kuin mitä se oli joulukuussa. Jaksan tehdä asioita aivan eri tavalla ja olen tietoisempi omista tunteistani, kuten myös tunteiden pakoilusta. Silti tämän kämpän siivoaminen tuntuu joskus jopa ylivoimaiselta. Rojua on joka nurkassa odottamassa muuttoa; filmifestivaalijulisteita on mytyssä olohuoneen nurkassa; ilmoitustaululta katosi kaikenlaista juttua ja sen tilalle ilmestyi kalenteri, johon kirjasin ylös kaiken liikunnan, jota harrastin ennen vuodenvaihdetta; edellinen televisiotaso on purettuna yhdellä seinustalla; siinä missä exän tietokone oli aiemmin, on nyt pyykkiteline. Keittiö sen sijaan on autio. Muuttaessamme yhteen ex tavallaan omi keittiön ja siellä oli hänen lipastonsa, pieni hyllykkönsä ja astiansa. Nyt siellä on vain läjä pahvilaatikoita. Kaapit ovat tyhjät, koska tyhjensin ne muuttoa varten jo marraskuussa (?).

Makuuhuone oli melkoinen ahdistuspaikka elo-syyskuussa kun ex ilmoitti muuttavansa. Raivasin sieltä ensitöikseni hänen sängynpuoliskonsa eteiseen ja tein muitakin järjestelyjä. Sittemmin olen antanut koko huoneen olla siinä mallissa kuin se on. Olin aikeissa myydä koko LP- ja CD-kokoelmani ja ne pitävät majaansa makuuhuoneessa: CD-levyt hyllyllä ja LP-levyt nahkatuolilla. Noilla sijoillaan ne ovat olleet jo yli puoli vuotta. Enkä ole makuuhuonetta pahemmin siivoillut. Lähinnä imuroinut, pari kertaa pyyhkinyt hyllyltä pölyt ja tomuttanut vuodevaatteita. Makuuhuone on nyt nukkumista, ei muistelua varten.

Moni asia on muuttunut tässä taloudessa. Joskin tunnen voimieni edelleen palautuvan ja on aika mahdotonta puhua tulevaisuudesta ennen kuin olen muuttanut tästä pois. Asunto on minulle liian iso tällä hetkellä. Ennen minulla oli ennen tavaraa, mutta olen viskannut aika paljon tavaraa pois ja nykyisellään mahtuisin mainiosti 40-50-neliöiseen asuntoon ja tilaakin olisi. Vuokrassa se tuntuu, että asuu liian isossa asunnossa. Maksan joka kuukausi tyhjästä tilasta ja vielä se tyhjä tila aiheuttaa sen, etten esimerkiksi saa asumistukia maksimina tai edes lähestulkoon. Suurin syy muuttoon on kuitenkin muistot ja ympäristö. Sen jälkeen kun ex lähti olen valvonut hieman pidempään öisin ja kuunnellut ympäristöäni. Aistinut ehkä asioita eri tavalla kuin aiemmin. Havahduin ensimmäisen kerran alakerran nuoren parin tappeluun jo syyskuussa. Muistan vain, miten nainen huusi: "lyö vielä kerrankin niin tapan sut!" Tappelut ovat kuitenkin säännöllisiä ja siitä ei ole kuin viikko tai pari kun he alkoivat tapella kymmenen jälkeen aamulla. Ensin huusi mies, sitten nainen, sen jälkeen lattia tärisi, kuului pauketta ja naisen vikinää/ulinaa. Olin soittaa poliisit, mutta naisen pitäisi itse ymmärtää, että nykyisellä suhteella ei ole tulevaisuutta. Lähdin pois asunnosta, koska voin pahoin. Kun palasin kotiin nuoripari tuli ovella vastaan, naisen kasvot turvoksissa ja itkuisina. Miehen ilmeestä ei voinut päätellä oikein mitään, kenties jonkinasteista tyyneyttä tai rauhallisuutta. Vihaa.

Tämä ympäristö on ollut kiintoisa tutkimuskohde kun siihen on keskittynyt. Pahoinvointi on kuitenkin sellainen asia, jota mielellään tutkisi eikä niinkään pitäisi osana omaa elämäänsä. Jokin toisenlainen ympäristö kohentaisi omaa mielialaa ja ehkä jaksaisi paremmin huolehtia asunnon siisteydestä. Tällä haavaa tiskaan kun puhtaat astiat ovat loppu ja imuroin kun alkaa olla liikaa paskaa lattialla. Krooniseksi käyvä rahapula sen sijaan on pakottanut minut ruoanlaittoon. Sekin tuntuu jossain määrin vastenmieliseltä, mutta jotain on syötävä.

Uudet ihmissuhteet ovat piristäneet minua tuntuvasti. Samoin olen luottavaisella mielellä kirjoitusteni suhteen. Kerrankin olen ottanut aikaa vain itselleni, viedäkseni loppuun joitain asioita. Suuri kiitos kyllä kuuluu niille ihmisille, jotka ovat olleet vähäisessäkin määrin tukenani. Ja ehkä pieni kumarrus itselleni siitä, että olen tajunnut päästää peruutusvaihteen vapaalle.