Ihminen on universumi pienoiskoossa, perhe on yhteiskunta ja koko maailma. Perheeni on ollut kaikenkaikkiaan melko tasapainoinen, tavallinen työläisperhe, jossa ei mitään isoja haavereita ole päässyt sattumaan. Voisi kai päätellä, että minun perheeni ei ole hyvä esimerkki yhteiskunnasta tai jopa laajemmista kokonaisuuksista, yhteiskunnista.

Väitettä, että ihminen on universumi ja perhe on yhteiskunta, ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti. Hyvä työkalu tuo vertaus on ja sitä kautta voidaan kärjistäen esittää lukuisia asioita. Sen sijaan, että perheeni onkin ollut hieman perso alkoholille ja alkoholi on ollut perheessäni ongelma, ongelmat voisivat olla luonteeltaan hieman erilaisia. Perheessäni saattaisi olla pahemminkin mielenterveyshäiriöisiä ja politiikassa aktiivisesti mukana olevia tai tähteyttä tavoittelevia. Ja tällaisessa perheessä olisin kasvanut itse aivan erilaiseksi.

Oli kuitenkin perhe miten ongelmainen tahansa, se on meille kullekin lähtökohta, ikään kuin normaalitila, johon muita perheitä aletaan verrata. Saatamme ajan mittaan huomata, ettei perheemme niin pahasti sekaisin olekaan tai mietimme, kuinka normaalia elämää muissa perheissä eletään. Mitä enemmän ihmisiä perheeseemme kuuluu sitä erilaisempia kohtaloita, arvoja ja käyttäytymistapoja (kulttuureja) me voimme tuntea. Lopulta päädytään ihmiskuntaan, joka on tavallaan iso perhe. Sillä on omat ongelmansa ja siinä perheessä on ihmisiä, jotka kaipaavat tähteyttä, valtaa, voimaa ja viinaa.

En halua leimata ketään, koska tulisin leimanneeksi itsenikin, mutta tasapainoisilla ihmisillä harvemmin on tarvetta nopeaan kuuluisuuteen tai valtaan. Jokainen meistä varmasti haluaisi jollakin tavalla vaikuttaa omaan elämäänsä, mutta monet meistä ovat tyytyväisiä siihen, että voimme tehdä arjessa valintoja ja purnata, jos jotakin purnattavaa on. Tasapainoisimmat meistä haluavat vain tasapainoista, yksinkertaista elämää, jossa kaikki on suhteellisen hyvin. Voisikin ajatella, että valtaan ja tähteyteen pyrkivillä on pakko olla jonkinlainen sisäinen tarve, terve tai epätarve, päästä esille ja muokkaamaan maailmasta haluamansa kaltaista.

Jokainen toimii kuitenkin sen mukaan, minkä kokee tärkeäksi. Voisi ajatella, että toimimme niin kuin uskomme. Mihin uskoi ja mitä tekivät keskiajan paavit, Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler tai pahamaineinen sarjamurhaaja Edward Gein? Toimivatko he uskonsa nojalla aivan sattumalta? Olivatko he vaan jostakin saaneet päähänsä, että" se, mitä nyt teen on tärkeää ja hyvää"? Paavit tulevat hekin paljon pienemmistä perheistä kuin oman kirkkonsa seurakunnat. Hitlerillä oli myös vanhemmat, hänellä oli sukulaisia ja hänellä oli sekalaisia kokemuksia lapsuudessaan. Näihin kokemuksiin hän viittaa Minun taisteluni-kirjassaan. Edward Gein oli pahemmanlaatuisesti sekaisin, mutta hänenkin käytöstään ymmärräkseen olisi ymmärrettävä hänen kokemuksiaan.

Usein ongelmatilanteissa sormemme nousee osoittamaan jotakuta tai jotakin syytä. Niin kauan kuin sormi nousee, emme ymmärrä todellista ongelmaa. Voimme osoittaa niin paavien, Hitlerin kuin Geinin vanhempia siitä, että heistä tuli, mitä tuli. Tämä olisi kuitenkin hölmöä ja ymmärtämättömyyttä. Heidän perheensä tai edes sukunsa eivät ole ainoita, jotka ovat muokanneet heidän käsitystään maailmasta. Me emme voi tietää, mitä heidän naapurissaan asunut setänsä, heidän opettajansa tai jonkin seurakunnan vanha täti heille teki. Me emme tiedä, mitä he ovat kokeneet.

Siitä huolimatta heidän tekonsa ovat päätyneet maailmanhistoriaan. Keskiajan paaveille, Hitlerille ja Geinille on yhteistä se, että he jättivät kaikki jälkeensä ruumiita. Nämä ruumisläjät ovat maailmanhistoriaa, josta kannattaa muistaa se, että me itse elämme tuota historiaa. Se vaikuttaa meissä, ehkei aivan yhtä voimakkaasti kuin oma henkilöhistoriamme ja sukumme, mutta silti.

Olemme lopulta emme vain omien vanhempiemme jälkeläisiä, mutta myös paavien, hitlerien ja geinien. Mielemme pelaa edelleen samoilla säädöillä kuin puhuessamme omasta perheestämme. Vertailemme tahtomattammekin ihmisiä ja lokeroimme heitä: paavit, hitlerit ja geinit ovat hulluja - meidän perheessämme ei sellaisia ole. Pois se meistä. Näyttääkin siltä, että jos me todella osaisimme ajatella tasapainoisesti ja neutraalisti, me hyväksyisimme tosiasiat. Mielenterveyshäiriöt eivät lopulta ole sen kummallisempia kuin yskä tai nuha. Jos taistelemme niitä vastaan tai annamme niiden olla, ne voivat kroonistua tai paheta entisestään.

Tätä kroonistumista saatamme nähdä maailmanpolitiikassa. Sodat, joukkomurhat, ihmisoikeusloukkaukset ja ihmiskauppa eivät ole merkkejä ihmiskunnan - meidän perheemme - hyvästä mielenterveydestä. Asioille tulisi tehdä jotakin, hoitaa häiriöt pois. Näyttää kuitenkin siltä, että me olemme luoneet perheenä sellaisen kulttuurin, joka mahdollistaa räikeän väkivallan. Kun emme tee asioille mitään, piiloaggressiot ovat ilmiaggressiota, joka on kroonistumassa tai se on jo satoja vuosia sitten kroonistunut.