Arlie Hochschild kirjoitti 1980-luvun alussa tunteiden kaupallistumisesta. Hän lähtee teeseissään siitä, että tunteet ovat sosiaalisia luomuksia. Toisaalta tiettyjä tunteita tuetaan sosiaalisesti kun taas toiset tuomitaan. Tunteiden tuomitseminen tarkoittaa käytännössä sitä, että yksilöiden on kyettävä hallitsemaan ja hillitsemään negatiiviseksi määriteltyjä tunteita. Hochschild puhuu tunnetyöstä (emotional labor), jota hänen tutkimuksessaan joutuivat tekemään lentoemännät.
 
Tunnetyö koskee yksilöitä myös yksityiselämässä. Me emme saa riemuita ystäviemme kuolemasta, vaikka tunnepuolisesti siihen kykenisimme. Yleinen käsitys on ollut miesten kohdalla, että miesten ei sovi itkeä. On sanottu, että isot miehet eivät itke. Yleisesti ajatellaan, että tunteet ja tunnepuolinen elämä on naisten juttu, mutta haluaisin itse ainakin korjata tätä yleistä harhakäsitystä. Myös miehet tuntevat, mutta heidät on kasvatettu käsittelemään tunteita eri tavalla. He eivät ole saaneet näyttää tunteitaan yhtä vapaasti kuin naiset. Naisia on pidetty juuri herkkyytensä vuoksi hauraina ja heikkoina, sellainen ei yksinkertaisesti ole sopinut miehuuteen.
 
Miehet ovat saaneet näyttää tunteitaan urheilutapahtumissa ja menestyessään. Riemun ja ilon tunteet ovat sallittuja molemmille sukupuolille. Jos kaikkia inhimillisiä tunteita ajatellaan, niin miehet kuin naiset ovat kuitenkin tottuneet elämään melko kapealla tunneskaalalla. Yksi syy tähän on juuri tunteiden sosiaalisuudessa ja siinä, että joudumme peilaamaan tunteitamme muihin ihmisiin. Ymmärtääksemme tunteitamme, meidän on siis jollakin tavalla saada tietoomme, mitä tunteita ylipäätään on olemassa ja miltä erilaiset tunteet tuntuvat. Jos ja kun me elämme rajallisella tunneskaalalla, me saatamme tunnistaa pääasiassa virkeyden, väsyneisyyden, iloisuuden, alakuloisuuden, ilon, surun ja jossakin kaiken välimaastossa ”normaalin olon”.
 
En lähden tarkemmin erittelemään tunteita. Arlie Hochschild on tehnyt hyvää työtä kirjassaan The Managed Heart: The Commercialization of Human Feeling (1983) eritellessään tunteita tai paremminkin emootioita. Olen aiemmin pyrkinyt erittelemään kahta erilaisten motivoivien tuntemusten ryhmää eli ahdistusta ja mielihyvää. Näistä ahdistus on dynaaminen tunne, josta yksilöt pyrkivät pois, kun taas mielihyvä yleensä johtaa tyytyväisyyteen eli se ikään kuin laukaisee tarpeen, jota täyttääkseen yksilö on toimintaansa suunnannut. Näistä tuntemuksista siis ratkaisevammaksi olen nähnyt ahdistuksen. Se on käytännössä Nietzschen, Darwinin ja muiden 1800-luvun ajattelijoiden käsitysten mukaan esimerkiksi uskonnon, taiteen ja koko inhimillisen kulttuurin takana. Ne ovat syntyneet tarpeista ja puutteista.
 
Arkisessa elämässä me joudumme työstämään tarpeitamme ja puutteitamme eri tavalla. Meistä kaikki eivät ole luovia valitessamme tapoja tyydyttyä. Tiedostaessamme ja ymmärtäessämme tunteitamme rajallisesti, me saatamme sotkea kaksi tunteisiin ja valintoihin liittyvää dynaamisuuden sekä tietoisuuden astetta.
 
Ensimmäinen näistä on spontaanius. Spontaani ihminen on tietoinen tarpeistaan ja haluistaan sekä voi luovasti ratkaista, millä tavalla hän ne tyydyttää, jos se on edes lopulta tarpeen. Perustarpeista jano, nälkä, levon ja ulostamisen tarve ovat sen verran pakottavia, että niiden tyydyttämättä jättäminen saattaa aiheuttaa tuskaisen olon varsin pian. Silti noitakin tarpeita voidaan siirtää ja laiminlyödä. Spontaanius liittyy enemmän muihin tarpeisiin ja niiden pakottavuuteen. Pakottava tarve syödä herkkuja saattaa viedä spontaanin ihmisen kävelylle puistoon tai yksilö, joka kokee lenkkeilyn tarpeelliseksi, jotta paino putoaisi, voi löytää itsensä kuuntelemasta musiikkia. Spontaani yksilö hallitsee tunteensa ja näkee maailmassa vaihtoehtoja.
 
Toinen on impulsiivisuus. Sananmukaisesti yksilö toimii tällöin impulssien, halujen ja tarpeidensa mukaan. Nälkäinen etsii ruokaa, seksinhaluinen etsii kumppania ja murhanhimoinen etsii uhria. Yksilöä johdattavat suoraviivaisesti hänen tunteensa, joista hän ei välttämättä ole erityisen tietoinen. Kyetäkseen kuitenkin toteuttamaan itseään, hänen on luotava itselleen materiaaliset puitteet itsensä toteuttamiseen. Nälkää varten voidaan hankkia jääkaappia täyteen herkkuja ja hieman ruokaakin, seksinnälkäinen voi yrittää tehdä sen verran duunia, ettei jää ainakaan rahasta riippumaan seksinsaanti tai ainahan vaihtoehtona on raiskaaminen ja murhanhimoisella on oltava aseet itsensä toteuttamiseen.
 
Impulsiivisuudessa on omat spontaanit elementtinsä, mutta ne ovat rajoittuneita. Vaikka tietoinen harkinta on saattanut olla pelissä, ne ovat kaiken aikaa liittyneet nimenomaan impulssien mukaan toimimiseen. Jääkaapin ollessa täysi, nälkäinen saattaa spontaanisti valita banaanin kurkun sijaan tai valmistaa itselleen lasagnen, kun mieli tekee. Seksi saattaa ajaa nykyään ihmisen internetiin etsimään seuraa, vaikka vaihtoehtona on tietysti kumppanin bongaaminen klubeilta tai tanssipaikoilta – ja itsensä voi aina ylittää etsimällä sitä pimeistä puistikoista. Murhaaja puolestaan voi valita spontaanisti minkä tahansa työkalun toisen sijaan. Jos yksilö identifioi itsensä vahvasti johonkin tiettyyn vaihtoehtoon, esimerkiksi ruokien kohdalla kalaruokiin ja viiniin, seksin kohdalla tunteita sisältävään seksiin ja murhien kohdalla moottorisahoihin, valinnat ovat yleensä hyvin yhdenmukaisia ja mielikuvituksettomia. Tästä seuraa se, että impulsiivisuus voi olla myös impulsiivista, yksilö kokee tunnepuolisesti pakottavaksi toteuttaa itseään, tyydyttää halujaan ja tarpeitaan lähes poikkeuksetta yhdellä tavalla.
 
Spontaaniuden ja impulsiivisuuden välimaastossa on paljon erilaisia tunnetiloja, mutta on huomattava, että yksilöt eivät välttämättä aina tiedosta tunteitaan, niiden pakottavuutta ja niiden yhteyttä omaan toimintaansa. Siksi esimerkiksi impulsiiviset ihmiset voivat hyvin kuvitella olevansa luovia ja spontaaneja, koska pystyvät tyydyttämään juuri tietyt tarpeet eri tavoilla. Todellinen spontaanius taas on sitä, että yksilö on tietoinen tunteistaan ja itsestään sekä kykenee hallitsemaan impulsseja. Pakottavakaan tarve ei johda silloin väistämättä tietyn tarpeen tyydyttämiseen, vaan vaihtoehtojen kirjo on laaja.
 
Tunteiden ollessa sosiaalisia, myös spontaanius ja impulsiivisuus liittyvät sosiaaliseen. Yksilöiden lisäksi ihmisryhmät voivat tehdä spontaaneja valintoja, vaikka yleisesti ottaen impulssit määräävät. Kuvitelkaa valtiot solmimassa rauhaa naapuriensa kanssa vailla kummempia perusteita, vain koska siltä tuntui. Tai baarin kanta-asiakkaiden spontaani päätös lopettaa alkoholinkäyttö ja siirtyä syömään kakkua kahvilaan. Seurakunta voi tykönään päättää, ettei uskonnon jumala olekaan se suurin, vaan elämä, ja siirtyä pelaamaan jalkapalloa. Jalkapallofanit voisivat spontaanisti vaihtaa kannustamisen askarteluun. Mikä estäisi?
 
Spontaanius on vapautta valita. Impulsiivisuus sen sijaan liittyy hyvin usein addiktioihin. Me emme vain pysty olemaan ilman sitä, mikä mielestämme parhaiten tyydyttää meidän halumme ja tarpeemme. Juuri sen vuoksi myös addiktoituminen hyvin laajaan kirjoon erilaisia asioita on mahdollista. Meidän mielemme toimii loppuen lopuksi hyvin samalla tavalla, olemme sitten anorektikkoja, sarjamurhaajia, jalkapallofaneja, seksirikollisia, alkoholisteja tai pakkomielteisiä viihtyjiä. Ainoa, että meidän tunteemme kohdistuvat juuri johonkin tiettyyn asiaan ja toteuttaaksemme itseämme, me olemme valinneet – yleensä tiedostamatta valintaa ja muita vaihtoehtoja – yhden meille sopivan tavan. Suuri osa noista tavoista voi olla kannaltamme terveellisiä, kun taas osa tuhoaa meidät ja aiheuttaa sosiaalisia ongelmia, jopa kuolemia.
 
Päästäksemme takaisin Hochschildiin ja tunteiden hallintaan, meidän on väistämättä ensin tunnistettava tunteemme. Meidän on ymmärrettävä niiden muoto, syvyys ja alkuperä. Tulisi ymmärtää se, miksi meidän mielemme on kiinnittynyt juuri tiettyihin valintoihin ja asioihin, eikä toisiin. Syy on usein meidän omassa henkilöhistoriassamme ja kulttuurissamme, siinä mitä on sosiaalisesti tuettu ja mitä välineitä/vaihtoehtoja meille on tarjottu tunteidemme hallintaan. Toki olemme saattaneet tehdä luovan, oman valintamme, joka ei ole yhteisön tukema, vaan jopa rangaistava. Mutta kaikille valinnoille on historiansa ja syynsä, mutta kukaan – ei kukaan – tule avaamaan historiaamme ja niitä syitä meille itsellemme. Se on täysin meidän itsetuntemuksemme asia ja vaatii usein vaikeiden kokemusten läpikäymistä tunnepuolisesti. Tässä voi auttaa se, että joudumme tekemisiin erilaisten ihmisten kanssa, jotka kiinnostuksesta (tai ammattinsa puolesta) kyselevät meiltä kaikenlaista, jota emme ole tulleet ajatelleiksi. Kun kysymyksiä on tehty riittävä määrä ja meidän tietoisuutemme on raottanut silmäänsä, mikään ei ole enää ennallaan. Mikään ei ole koskaan ollut niin itsestään selvää kuin meistä itsestämme on mahdollisesti jo vuosia tuntunut.